Huilitauko

Täällä ollaan edelleen, samassa jamassa kuin aina ennenkin. Blogiin olen tullut ottaneeksi suunnittelematta taukoa; en ole edes käynyt lueskelemassa mitään, vaikka välillä on käynyt kyllä mielessä.

Hoitoihin on siunaantunut ehkä myös tarvittu lepotauko - sekin vähän puolivahingossa. Alkuvuoden surkeasti päättyneen PAS:in jälkeen olimme alunperin aikeissa mennä 3. eli viimeiseen ICSI:in jo kevään aikana, mutta sitten tuli reissua ja kaikenlaista muuta, mihin emme halunneet hoitoa lisukkeeksi. Kesäkään ei tullut kysymykseenkään. Viime vuoden kesälomahan meni suoraan sanottuna piloille ensin munarakkulapunktion ja sen perään sen tähden ettei mitään siirrettävää saatu, joten nämä asiat vielä hyvässä muistissa emme todellakaan edes ajatelleet ottaa hoitoa kesälle. Nyt näyttää syksyllekin olevan sen verran suunnitelmia, matkustelua ja sen sellaista että emme taida ottaa hoitoa vielä silloinkaan. Eli ehkäpä sitten ensi vuonna taas uusin voimin hoitoyritykseen!

Yhtäkkinen huili kertoo siitä että luottomme hoidoissa onnistumiseen ei ole enää kova. Ja ehkä haluamme jättää viimeisen hoitokerran vielä vähän kauemmas tulevaisuuteen häämöttämään, jottei tuomio ihan vielä tuntuisi niin lopulliselta ja murskaavalta. Ehdimme nyt vielä pureskella aikamme asiaa ennenkuin menetämme toivomme lopullisesti.

Lapsettomuus ei viime aikoina ole ehkä tuntunut yhtä kipeältä kuin vuosi tai kaksi sitten. Hetkittäin se kyllä yhä tuntuu siltä, mutta keskimäärin aiempaa vähemmän. Taidan vain alistua osaani...
Olen lakannut ajattelemasta että "jos nyt tässä kierrossa sattuisimmekin vahingossa onnistumaan niin olisin sillä ja sillä kuulla raskaana, kun sitä ja tätä tapahtuu" - jaksoinhan minä sentään pari vuotta pyöritellä tuota ajatuskaaviota mielessäni. Edelleen kyllä noteeraan kuukautiskierrossani niin sanotut hedelmälliset päivät - siitäkin huolimatta etteivät koskaan ole hedelmällisiksi oikeasti osoittaununeet. Mutta silti olen jostain syystä yhä mielissäni aina kun kuvittelen meidän yrittäneen oikeaan aikaan - siitäkin huolimatta ettemme oikein kunnolla enää edes yritä.

Se perinteinen

En ole raskaana. Negatiivinen tulos on virallisesti saatu.

Olen pintapuolisesti turta, olenhan jo tottunut tähän, enkä viitsi vaivautua esimerkiksi itkemään asiasta - ainakaan tällä hetkellä.

Silti minussa nostaa päätään joku hirveän iso ahdistus... Tänään aamulla kuljin ulkona niin aikaisin ja pienellä kadulla että luulin saavani nauttia hiljaisuudesta yksin. Risteävältä kadulta kuitenkin poikkesi tepastelemaan aivan kannoilleni joku toinenkin kulkija, mistä syystä minut valtasi aivan hullu suuttumus. Tuntui siltä että koko elämä haluaa vastustaa minua ja ilkkua minulle, kun kaikista autioista kadunpätkistä ihmisen piti tulla kolisuttamaan kenkiään juuri minun askelilleni. Olisin halunnut pompata ympäri X-asennossa ja huutaa hänelle tuskasta. Kuulostaa varmasti mielipuoliselta - tiedän kyllä. Tuntuu vain siltä että pettymys muuttuu minussa ahdistukseksi joka ehkä ilmenee muun muassa fyysisenä levottomuutena. Viime yönä en saanut untakaan, vaikka olisin voinut olla väsynytkin, ja kun mies nukkui kääntelehtien liiaksi minunkin puolelle minun olisi tehnyt mieli alkaa töniä häntä pois! En tietenkään töninyt, ajattelin vain että "mikään ei ole hyvin"...

PP 9

Tein eilen, PP 8, testin joka oli negatiivinen. Tiedän että tein testin kovin aikaisessa vaiheessa (ja vain alle 4 tunnin pissasta) mutta testasin kuitenkin hyvästä syystä: raskautta osoittavan viivan puuttumisen konkreettinen näkeminen alkaa jo pehmeästi petailemaan pettymystä - vaikka tottakai jos taikauskoa riittää, niin saisihan tässä vielä kuvitella voineensa onnistua. Tänään en testannut, koska kävin aamulla vessassa niin puoliunessa etten edes tajunnut koko asiaa.

Mulla ei ole ollut mitään erityisiä oireita, mutta oloni on ollut silti keskimäärin seesteisempi kuin taannoisen tuoresiirron jälkeen. Alavatsalla on toki ollut jos jonkinlaista pientä nippausta ja nappausta, mutta uskon että Lutinuskin aiheuttelee niitä. Lutinuksesta luin muuten nettikeskusteluista että sitä olisi aikoinaan valmistaja markkinoinut lääkäreille muun muassa sillä että se ei vuoda. Voin kumota tuon väitteen: kyllä vuotaa! Asettamisen jälkeen kuluu vaihteleva määrä (3-7) tunteja tunti ilman vuotoja, mutta sitten sitä valkoista tahmaa kyllä valahtelee erittäin häiritsevästi pikkuhousuihin. Lisäksi olen googletellut sitä pitäisikö piinapäivien lopulla tulla vähemmän valumia pikkuhousuihin - ajatuksella että lääkkeen progesteroni imeytyy paremmin jos alkio on kiinnittynyt...? Siihen en ole saanut mitään järkevää vastausta. Jos vuotojen suuri määrä korreloi epäonnistumiseen, niin sitten se asia on meille taattu.

Palatakseni vielä Lutinukseen, en tiedä miten hyödyllinen se edes on minulla; lääkäri ainakin totesi alkionsiirron jälkeen että koska kyseessä on muuten lääkkeetön hoitokierto niin minulla ajaisi omakin keltarauhashormoni saman asian mutta että laitetaan nyt tällainen tukihoito. Tottakai laitetaan kaikki vaarattomat lääkkeet ja tukihoidot vaikka turhankin päiten jos tohtoreilta kysytään, mutta siksipä olisikin todella mukava tietää onko sillä minunkin tapauksessani oikeasti jotain hyötyarvoa minulle?

PP 5

Lienee tyhjänaikaista jupinaa kirjoitella tänne tässä vaiheessa mitään, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Minun on pakko vain googletella nyt ihan tyhjänpäiväisiä hakuja plussaoireista - siitäkin huolimatta että tiedän kyllä että oireet tai niiden puuttuminen eivät tässä vaiheessa anna vastausta tähän piinaavaan epätietoisuuteen. Raastavinta on se että ei voi tietää onko kyytiläinen yhä matkassa vai ei. Sitä niin toivoisi sen antavan jotain merkkejä olemassaolostaan...

Viikonloppuna tunsin hetkittäin hyvin, hyvin kevyttä alavatsajomotusta. Muistan kyllä että aivan samoilla piinapäivillä oli vastaavat tuntemukset myös lokakuun lopussa, jolloinhan tuoresiirron jälkeen ei käynyt hyvin... Eilen oli myös hyvin lyhytaikaisia ohimeneviä rintavihlaisuja, joita en osaa sen tarkemmin kuvailla mutta eivät kestäneet kauan, eikä ollut montaa. Muuten ei rinnoissa tunnu esimerkiksi tänään yhtikäs mitään, tavallisen pehmeät, eikä mitään nännialueen tummumisia... Tästä onkin muodostunut tämänpäivän internet-hakusanani; voiko plussaa saada ilman rintakipua?!

Muistan kuinka lokakuisen tuoresiirron jälkeen minulta puuttui "Se tunne" joka monilla raskautujilla tuntuu olevan jo ennen positiivista raskaustestiä vihjailemassa heille että nyt onnistuttiin. Olen miettinyt ahkerasti miten on tuon kyseisen "raskautumis-tunteen" kanssa omalla kohdallani nyt. Mielestäni tuo tunne ei tällä kerralla yhtä selkeästi huuda poissaoloaan kuin syksyllä, mikä on sinänsä positiivista. Mutta toisaalta en voi väittää että tunne olisi kuitenkaan läsnäkään... :/ Ainut tunne, joka tässä on läsnä, on kirkuva epätietoisuus!

Latasin taas typeräksi huvikseni raskaus-sovelluksen kännykkääni, joka näyttää tänään viikkoja 3+0. Tällä kertaa myös mies innostui tästä mielikuvitusleikistä ja latasi myös itselleen sovelluksen! Koitamme valmistautua myös viikon päästä poistamaan nuo hapatukset.

1. PAS takana

Nyt se on takana, meidän ensimmäinen pakastealkion siirto! Pienenpieni solurykelmä on taas matkassa, ja toivottavasti tällä kertaa paremmalla onnella kuin viime lokakuun tuoresiirrossa.

Siirtopäiväni ei tuntunut sujuvan mitenkään erityisen hyvin, ainakaan aluksi. Töissä odotin puhelua hoitoklinikalta niinkuin hoitaja oli sanonut kello 9-10 välillä. Kun kello oli reilusti yli kymmenen niin hoidin omia työtehtäviäni enää erittäin huonolla paneutumisella, sillä päässäni pyöri monenlaisia vaihtoehtoja siitä miksi minulle ei ollut yhä soitettu. Yksi ajatuksistani oli se että ensimmäisenä sulatetuksi aiottu yksinään oljessa oleva alkio ei ole selvinnyt - ja se piti paikkansa. Se siis osaltaan viivästytti puhelun saamista, sillä sitten oli tietenkin kaivettu pakastimesta se toinen ja viimeinen olki jossa 2 jäljelle jäänyttä ressukkaa olivat. Ne kestivät molemmat sulatuksen ja saimme siirtoajan iltapäivälle.

Itse alkionsiirto jännitti minua vietävästi, koska se sattui viime kerralla niin paljon ja kesti myös aika kauan. Jouduimme odottamaan parikymmentä minuuttia yli aikamme, mikä ärsytti minua erityisen kovasti ensinnäkin täyden virtsarakon takia ja toisekseen siksikin että olisin oikeasti voinut lähteä töistä paljon myöhemmin toimenpiteeseen... Rakko ja jännitys painoivat minua niin kovasti että olin ennen punktiota hyvinkin levottomassa ja ärtyneessä mielentilassa. Olin juuri aikeissa mennä vessaan kun lopulta pääsimme huoneeseen. Tällä kertaa siirtotoimenpide meni onneksi paljon nopeammin kuin viimeksi, mistä olen kiitollinen. Se sattui kyllä taas melko lailla; minulla kun on ilmeisesti vieläpä jotain kierrettä "reitin varrella", ja taaskaan ei lääkäri meinannut ihan helposti löytää perille. Mutta nyt luulen silti olleen viime kertaista pätevämmän ja asiansa osaavamman lääkärin paikalla koska tämä kerta sujui todellakin aiempaa vaivattomammin.

Nyt on sitten taas 2 Lutinus-tabletin vuorokausikuuri päällä vajaan parin viikon ajan.

Nyt olen stressaamatta, yritän olla... haluan olla! Jos nauran usein hersyvästi ääneen niin pikkuinen kiinnittyy varmasti hyvin?

1. PAS ovistestausvaiheessa

Taas ollaan hoidon syrjässä kiinni, ja tällä hetkellä odotellaan ja testaillaan ovulaatiota. Nyt meillä onkin ensimmäistä kertaa vuorossa pakastealkionsiirto, mikä on siitä mukava hoitokerta ettei minun tarvitse juurikaan lääkkeitä kiskoa! Meillähän niitä pikkureppanoita jäi säilöön 3 kappaletta ja suotavaa olisi että edes joku niistä kestäisi sulatuksen ja pääsisimme siirtoon jälleen. Vain siirron jälkeen minun tarvitsisi sitten ottaa Lutinuksia.

En jaksa psyykata itseäni liikaa tähän hommaan taas kiinni, koska se on jo niin nähty minkälaiset tunnelmat siitä vain jälkikäteen saa...

Ajatusten niputusta

Mitä kuuluu... Voisin kysyä tuota itse itseltäni, sillä olen antanut päivien lipua eteenpäin omalla painollaan ajattelematta tarkemmin omia kuulumisianikaan. Eihän minulle oikeastaan mitään kuulu. Marraskuun alussa epäonnistuneesti päättynyt ICSI on harmittanut tietysti kovasti, mutta ei ehkä loppujen lopuksi aivan yhtä paljon kuin kesäisen hoidon epäonnistunut lopputulos. Tässä viimeisimmässä oli sentään sen verran positiivista että saimme huomata sukusolujemme olevan keskenään hedelmöityskykyisiä.

Olen jo jonkin aikaa halunnut omaehtoisesti puhua joidenkin ihmisten kanssa lapsettomuudestamme ja hoidoistakin. Harvalle olen edelleen asiasta kertonut, ja voin tässä kohtaa todeta että kannattaa edelleen harkitsemattomasti aukoa suutansa aiheesta... Pikkujoulut ei ole välttämättä se paras paikka tarinoida näin aroista asioista, minkä jouduin karvaasti toteamaan viettäessäni työkavereiden kanssa tällaista vuotuista tapahtumaa. Yön pikkutunneilla seurassani oli enää kaksi itseäni vanhempaa naishenkilöä, jotka olin puntaroinut luotettaviksi tyypeiksi joille voin jakaa ongelmani. Kertomishaluani syvensi se että toinen heistä intoutui samaisena iltana myöskin avautumaan myöskin kohtaamastaan kriisistä. Kun minä olin sitten kertonut lapsettomuudestamme ja hoidoista sain toiselta naisista yllätyksellisen epäempaattisen vastareaktion, josta muistan hänen ainakin todenneen että "ehkä se ei ole tarkoitettu teille nyt ja tässä" ja hän myöskin kovasti painotti lapsenkasvatuksen vaikeutta (ehkä sitten omiin kokemuksiin pohjautuen). Lähdin kyynel silmäkulmassa kotiin pikkujouluista. Mua jäi sen illan jälkeen harmittamaan äärettömän paljon se että olin mennyt avaamaan suuni kyseisestä aiheesta heille. Olin kai ajatellut saavani hieman sympatiaa ja ennen kaikkea pääseväni perustelemaan heille sitä mistä johtuu olemukseni; miksi olen tällainen millainen olen, sillä uskon kyllä että nämä hoidotkin ja raskautumistavoitteen saavuttamattomuus ovat vaikuttaneet myös työpersoonaani. Emme ole sittemmin puhuneet aiheesta työkavereiden kanssa mutta kyseinen negatiivisemman vasteen edustaja on mielestäni ollut huomattavan ystävällinen minua kohtaan, joten ehkä hänkin on miettinyt asiaa tahollaan..

Nyt vastikään on tapahtunut myös sellaista että hyvä ystäväni kertoi olevansa raskaana. Ei asia minua mitenkään haittaisi muuten mutta se on jäänyt harmittamaan että hän ei olisi kuulemma halunnut kertoa minulle asiasta, koska tiesi meidän hoitomme epäonnistumisesta... No olisi ihmeessä ollut kertomatta sitten?! Äääh... En edes jaksa selitellä tätä asiaa, tottakai on hienoa että hän pystyy raskautumaan ja ei kai sitä olisi voinut olla loppupeleissä kertomattakaan, mutta olisin silti tainnut haluta olla ensimmäisten joukossa kuulemassa asiasta, enkä viimeisten. Viimeisyys ja vähäpätöisyys on varmaan vain väistämätön osani ikuisesti.:(

Minusta tuntuu että (huolimatta yllä mainituista asioista) olen ehkä painiskellut itseni tänä vuonna lapsettomuuden pahimman kipupisteen ohi! En tiedä mistä olen päätellyt asian olevan näin, mutta uskon että en oikeastaan voi enää muuta kuin alkaa vähitellen päästämään irti halusta tulla raskaaksi mieheni kanssa. En tiedä milloin tuo pahin kipupiste on ollut, mutta tätä murhetta en voi enää itse viedä pahempaan suuntaan. Tässä ei ole pelkkää luovutusmentaliteettia, vaan luulen että jossain vaiheessa pitää vain siirtyä eteenpäin... Asiaan on varmasti vaikuttanut osaltaan positiivisesti se että olen tänä vuonna saanut elämääni yhden lähipiiriin syntyneen pikkuisen vauvan, rakkaan kuin mikäkin! Niinpä sen sijaan että olisin vain itkeskellyt elämäni murheellisuutta tyynyäni vasten olenkin löytänyt itseni yllättävän usein hymyilemästä ajatellessani tuota ihanaa pikkuista, jonka seura on ollut parasta mahdollista mitä minulla on tänä vuonna ollut. Ihanaa, että olen saanut hänet. <3

Hyvää joulua!

Se loppui nyt

Jos ei mitään muuta hyvää niin olen tyytyväinen valintaani tehdä parit raskaustestit kotona ennen virallista testipäivää, jottei tarvinnut yllättyä viileän tädin soittaessa tänään jo arvatut uutiset veritestin tuloksesta. Negatiivinen. Ei raskautta.

Tyhjyys iski jälleen ja aivot on jotenkin turtana, voisin vain nukkua. Nyt tuntuu hassulta miten olimmekin hetken aikaa edes muka toiveikkaita ja jotenkin hersyviä...

PP11

Tein tänään jo toisen negatestin odotellessani huomista varsinaista verikoetestipäivää. Tekisi mieleni jättää huominen labrareissu (ennustetussa vesisateessa!) välistä, koska en näe sitä lainkaan tarpeellisena tyhjän toteamiseen. Mutta ehkä se on vain hoidettava alta pois, jotta sitten saa luvan kanssa lopettaa nuo Lutinus-tabletit. Itsehän harvensin niiden ottoväliä jo eilisen negatestauksen jälkeen 2 nappiin per vuorokausi. Se on niin selvä että eihän ne tässä vaiheessa enää mitään muuta tee kuin korkeintaan estävät kuukautisia alkamasta!

PP10, nega

Pieniä alavatsan tuntemuksia on tällä viikolla riittänyt, mutta onneksi tämä viikko on mennyt töiden takia huomattavasti nopeammin kuin edellinen viikko. Eli turhanpäiväiselle neuroottisuudelle ei ole ollut kovin paljon aikaa.

Viime yönä heräsin vessahätään ja samalla tunsin vanhan perinteisen kuukautisroviopoltteen alavatsan alueella. Arvelin veren jo valuvankin mutta se oli sittenkin vielä vain Lutinus...
Tein aamulla suunnitellusti raskaustestin, joka oli negatiivinen kuten arvata saattoi. Kuukautiset alkavat varmasti viimeistään huomenna, mutta mies oli sitä mieltä että vielä kannattaa laittaa Lutinuksia.

Laadin mielessäni jo listaa kysymyksistä pakkasalkioihin liittyen, kun en jaksaisi ajatella tätä epäonnistumista. Eipä tainnut tulla heinävauvaa meille...

Se Tunne

Ei ole harvinaista että keskustelupalstojen raskautumistarinat kertovat siitä kuinka tärppiä ennen heillä on ollut se tunne että nyt onnisti. Kyseistä vahvaksikin kuvattua Tunnetta ovat päässet potemaan niin "perusraskautujat" kuin myös lapsettomuushoitojen kautta onnistuneet. Tekstejä lukiessa alkaa uskomaan että ilman tuota Tunnetta ei tule plussaa raskaustestiin.

Joudun ikäväkseni toteamaan että mulla ei ole ollut kyseistä Tunnetta. Ei minusta ole tuntunut vahvasti siltä että nyt me onnistuimme. Tänään oikein erityisesti heräsin huomaamaan Tunteen puuttumisen, ja menetin pikkuisen toivoani... Nyt on piinapäivä 6, ja jos meidän alkiomme olisi vielä matkassa niin sen implantaatio olisi juuri hyvässä vauhdissa. Eli kiinnittyminen kohdun limakalvoon olisi jo tapahtunut pari vuorokautta sitten ja nyt se sitten "porautuisi" syvemmälle kohdun seinämään kiinni. Mulla ei vain ole mitään tuntemuksia! Punktion jälkeinen alavatsan jomottelukin jäi viime viikolle, ja tänään rintojen aikaisempi arkuus on mielestäni lieventynyt selkeästi. :/

Piinapäivä 4

Huooohh, miten voin olla näin jännittynyt?! Alkionsiirron jälkeisten päivien kiinnostavimmaksi hakusanakseni internetissä on muodostunut "raskaaksi stressistä huolimatta" ja onnekseni olen löytänyt rohkaiseviakin tarinoita, vaikka se yleisin näkemys tuntuukin puoltavan sitä että stressi vaikuttaa negatiivisesti raskautumiseen. Kaikki suuret toiveeni ja yritysvuosien ajan pettymykset tuntuvat nyt lataavan ihan liikaa odotuksia juuri tähän hetkeen. Me on jopa miehen kanssa puhuttu pariin otteeseen huviksemme minusta raskaana olevana, siitäkin huolimatta että vähintään yhtä todennäköisesti en edelleenkään ole raskaana. Tiedän kyllä. Ja tunnustan ladanneeni kännykkääni myös raskaus-sovelluksen, jossa olen tällä hetkellä raskaana kuvitellulla 2+6 viikolla. Voi hulluutta!

Käyn päivittäin lukaisemassa Maija Dahlian blogissaan vastikään listaamat (toisaalta lainatut) hedelmöittyneen alkion kehitysvaiheet. Ne ovat mielenkiintoisia! Me olisimme tuon listan perusteella tulossa juuri kiinnittymisvaiheeseen. Ilahtuisin niin niin kovasti jos kokisin nyt jotain vihlaisuja, repäisyjä tai muita vastaavia merkkejä, joista voisin edes vähän päätellä että kiinnittyminen saattaisi tapahtua. Ajattelen koko ajan ihan liikaa sitä mahtaako pikkualkio enää olla matkassa ja tuntuu että jännitän kohtuani alitajuisesti ettei se vain tipahtaisi ulos... Vaikka eihän kohtua voi jännittää, eihän se ole tahdonalainen lihas.

Onneksi työviikko sujuu huomisesta alkaen taas ehkä vähän nopeammin kuin nämä vapaapäivät. Mä en kestä tätä piinaa!

Suuri päivä - alkionsiirto

Punktion jälkeinen päivä oli superpelottava. Vaikka olin oikeutetusti sairaslomapäivällä kotona, niin heräsin silti jo yhdeksän aikoihin kyttäämään puhelintani. Meidän hoitolaitoksemme käytäntö kun on että vain huonoista uutisista soitetaan, juuri niinkuin meille kävi kesällä kun mitään siirrettävää ei punktiosta saatu. Eilen sitten vain päivystin puhelimeni äärellä toinen toistaan pidempiä minuutteja, ja voin todeta päiväni olleen sekä piinaava että tylsä. Iltapäivällä en edelleenkään ollut saanut huonoja uutisia, ja ajatukseni harhailivat miettimään että mihinköhän aikaan hoitohenkilökunta mahtaakaan lopettaa työpäivänsä; vieläkö he saattavat soittaa kolmelta? Lopulta alkuillasta minun oli pakko uskoa että ne eivät soittaneet, koska niillä ei ollut meille mitään asiaa.! Alkoi näyttää siis siltä että alkionsiirtoon päästäisiin tällä kertaa. Illalla olin valitettavasti yksin kotona miehen ollessa toisaalla mutta tietenkin olin yhteydessä häneenkin siitä asiasta että - kuka tietää vaikka ihan ensimmäistä kertaa - meidän sukusolumme olivat toimineet yhteen sen verran että mikrohedelmöityksen jälkeen on tapahtunut jo jotain. :)

Tänään oli vuorossa sitten alkionsiirtopäivä, suuri ja ennenkokematon etappimme. Vaikka eilisestä päivästä selvittiin ilman ikäviä puhelinsoittoja, niin pessimisti minussa hoki että kyllä ne voivat soittaa vielä aamulla ennen alkionsiirtoaikaa... No eivätpä kuitenkaan sitä tehneet. Sitä ja kaikkea muuta hieman jännittäen menimme yhdessä miehen kanssa toimenpiteeseen, joka yllättävää kyllä sattui aika vietävästi minulla - sanoisin että jopa enemmän kuin toissapäiväinen punktio, mutta nyt ei tietenkään ollut mitään lääkitystä. Mulla on varmaan jotenkin vaikeasti lähestyttävä anatomia, kun ne toimenpideinstrumentit tuntuvat aina painavan niin ikävästi. Odotusaulassa aiemmin pirullisesti painanut ylitäysi rakkokin menetti merkityksensä muun kivun myötä. No mutta, kyllähän sen kesti hyvän asian puolesta: yksi pikkiriikkinen alkio sujautettiin nyt sisuksiini ja toivotettiin hyvää jatkoa. Hyvää jatkoa minäkin toivon.

Kuva hedelmöittymisestä Ovumia-sivulta.

Joku saisi tulla nyt pieksemään lyttyyn minussa asuvan ikuisen stressaajan ja pessimistin, sillä näin raskaana mitä nyt olen en ole ikinä aikaisemmin ollut, joten kai nyt edes hetken voin vähän "leijua" tästä tuntemuksesta? Eikähän onnistuneessa alkionsiirrossa ollut itse asiassa edes vielä kaikki päivän positiiviset uutiset: kuudesta munasolustani 5 oli ollut kelvollisia hedelmöitykseen, ja niistä 4 oli hedelmöittynyt onnistuneesti!!! Siis neljä, mikä hurja määrä - se kuulosti niin uskomattomalta että olisi tehnyt mieli tehdä pieni voitontanssi asian kuultuani, mutta sellaiseen puuhaan ei näyttänyt olevan varattu tippaakaan aikaa sillä siirtoja tehtiin ripeällä temmolla ja minunkin jälkeeni oli tulossa myös muita joilla varmasti jo rakko meinasi haljeta...

Edelleen lienee todennäköisempää epäonnistua kuin onnistua tässä hoidossa, mutta että näin pitkälle on päästy... Meille on siirretty onnistuneesti hedelmöittynyt alkio kohtuuni! <3 Feels like winner... 

Punktio (numero 2)

Nyt on tämän hoitokierron munarakkulapunktio onnekkaasti takanapäin ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta. Nyt en jännittänyt itse toimenpidettä ennakkoon niin paljon kuin viimeksi, koska se sujui silloin niin helposti. Matkalla tapahtumapaikalle jännitys alkoi silti nousta pintaan, ja minulle fyysisenä oirehtijana esilääkitys ennen toimenpidettä oli jälleen kuin taivaanlahja rentouttaen hieman jännittynyttä oloani ennen toimenpidesalonkiin menoa.

Punkteeraus sattui tällä kertaa hieman enemmän kuin viimeksi. Suonensisäisestä kipulääkityksestä huolimatta meinasi ihan alkaa itkettää kiputuntemuksen takia, josta en ole varma johtuiko se eri tekijästä vai siitä että nyt kerättiinkin molemmilta puolilta. Tuskan terä taittui kuitenkin samantien kun instrumentit otettiin pois sisältäni, joten mahdollisesti tekijä painoi ultraäänianturilla oikein napakasti johonkin ikävään kohtaan? Mies kertoi myöhemmin että toimenpiteessä oli kuulemma sanottu että "jotain on hankalassa paikassa"..? Otapa noista jutuista nyt sitten selvää. Joka tapauksessa selvisin mielestäni melko vähällä, koska eihän tuo toimenpide kestänyt kovinkaan kauan ja tälläkään kertaa mitään vuotoja ei ole toimenpiteen jälkeen ollut. Särkylääkkeillä pärjäillään.

Ja se oleellisin eli saalis: punktiossa saatiin 8 munarakkulaa, joista 6 sisällä oli kypsä munasolu. Se on triplasti enemmän munasoluja kuin viimeksi! Nyt sitten koittaakin se piinaavin aika alkionsiirtoon pääsyä odotellessamme, jolloin jokainen puhelimen sointi hätkähdyttää... Toivottavasti mitään ikävää soittoa ei nyt tule ennenkuin pääsen seuraavan kerran levittelemään jalkojani näiden asioiden äärellä!

Onko se joku teistä seitsemästä?

Ensi viikolla meillä koittaa jälleen munarakkuloiden punktio ja minä niin toivontoivontoivon että myös alkionsiirtoon päästäisiin tällä kerralla. Mua jännittää varmastikin punktiopäivää enemmän juuri se seuraava päivä; soiko puhelin jälleen ja kerrotaan taas että mitään siirrettävää ei ole...

Synarelan ja Gonal-f lääkkeiden käyttö on tässä hoidossa sujunut mulla vaivattomasti. Ainoa ongelmatilanne meinasi koittaa kun ensiksi mainittu pääsi eräänä iltana loppumaan. Ehdin vähän hätäillä sillä ilta-annoksessa en tuntenut sieraimiin tulevan lääkettä lainkaan, mutta onneksi seuraavana aamuna sain taas kyseisen lääkkeen käyttööni, eikä tuolla yhdellä epäonnistuneella suihkutuskerralla ollut sitten kuulemma ratkaisevaa vaikutusta mihinkään. Gonal-f puolestaan, joka siis kasvattaa munarakkuloita ja toivottavasti myös munasoluja, on saanut alavatsani tuntumaan hieman turvonneelta. Luulen ainakin pinkeyden johtuvan lääkkeestä. Onhan mulla ollut sitä menossa aika tuhti annoskin: 350 IU päivässä!

Iso Gonal-f annostelu on onneksi tuottanut sen verran tulosta että 5 pistopäivän jälkeen otettu estradioli-labra-arvoni oli tällä kertaa melkein 10-kertaisesti(!!) suurempi kuin kesän hoidossa vastaavaan aikaan. Kesällähän lääkeannokeni oli myös pienempi; 250 IU per päivä, mutta se ei mielestäni selitä huonoa labratulostani kokonaan. Mulle on nyt vasta kerrottu tarkemmin mikä kesän labra-lukemani oli ja itse sitten googleteltuani asiaa se on vastannut lähinnä miesten tai menopausaali-ikäisten naisten arvoa, joten en voi kuin ihmetellä miten ihmeessä se saattoikin olla itselläni silloin lääkeavusteisesti niin surkea! Nykyisessä hoidossa lukemani oli kuitenkin aivan normaali, ja se enteili tietenkin myös kesää suurempaa munarakkulamäärää. Rakkulat on nyt jo ultrattu ja sieltähän löytyi nyt peräti 7 potentiaalista munarakkulaa! Joku toinen voisi olla harmissaan noin pienestä määrästä, mutta edellisen punktion muistaessani tuo lukumäärä kuulostaa nyt vallan hyvältä.

Ultrauksen yhteydessä oli mukava kuulla myös se että vasen munasarjanikin on herännyt eloon ja muutama keräyskelpoinen munarakkula sijaitsee tällä kertaa silläkin puolella! Se ei ole siis totaalisen kuollut puoli, vaikka kesän hoidossa ehkä luulin hetken jopa niin.

Toiveikkuuteni tuntuu heräilevän jälleen hieman horroksestaan. Jospa joku näistä seitsemästä munarakkulasta jatkaisi elämäänsä vielä pitkään löytyen ensi kesänä yhä vain kehittyneenä välittömästä läheisyydestäni...

2. ICSI

Uusi ICSI yritys on alkanut, ja me olemme ainakin fyysisesti mukana. Tahto tulla raskaaksi on edelleen tietenkin myös olemassa mutta mulla on henkilökohtaisesti joku outo tila päällä. Se on enempi vähempi vaivannut mua jo kesästä alkaen, mutta nyt pahenee vain ja tunnistan itsessäni jotain "oireita". Psyykkisesti olen ihan hukassa; olen kietoutunut tietynlaisiin rutiineihin arjessani, jotka poissulkevat esimerkiksi kodinsiivouksen ja liikunnan harrastamisen. Noita kahta asiaa kaipaan, koska tiedän että viihtyisin paremmin elämässäni noiden asioiden kanssa, ja välillä mietin miten saisin itseni kiinnitettyä niihin takaisin. Mutta jotenkin en jaksa, enkä osaa. Keskittymiskykyni on kadonnut. Myös töissä olen häpeäkseni huomannut jättäväni asioita tekemättä, jos niitä ei ole juuri minun totaalisen pakko tehdä juuri sillä hetkellä. Työasioissa olen huomannut myös kasvavaa mielenkiinnon puutetta joka saattaa aiheutua siitä että koska en saa henkilökohtaisessa elämässäni sitä mitä haluan niin miksi ihmeessä minun pitäisi töissä tavoitella jotain muitakaan päämääriä, jotka eivät periaatteessa edes kumpua itsestäni vaan kuuluvat vain palasena tähän yhteiskunnan pyörimissysteemiin. Työnteko tuntuu joskus siis hyvin turhalta.

Näissä tunnelmissa olen suihkutellut Synarelaa sieraimiini nyt jo viikon päivät. En ole jaksanut kirjata suihkutteluja mihinkään ylös ja mietin voiko käydä niin että lääke loppuu kriittisesti kesken ja pitää lähteä ostamaan uutta... No, se on sen ajan murhe.

Usko omaan onnistumiseen on kuollut, mutta tässä sitä nyt silti taas vain yritetään. Ehkä pelokkaampana kuin kesällä.

Pettymyksen jälkeinen päivitys

Olen jo muutaman viikon ajatellut tänne blogiin kirjoittamista, mutta asia on jämähtänyt päättämättömyyteeni - mitä tästä nyt olisi aiheellista edes kirjoittaa? Tämä mun elämä on taas ja jälleen tätä samaa "pettymyspuuroa", ehkä aiempaa syvenpänä tai sitten ei. En tiedä.

Hetken ajan heinäkuussa tuo meidän surkeista surkein IVF-hoitotuloksemme tuntui minusta aivan loputtoman masentavalta. Heti alkuun tiedon saatuamme tuli muuta ohjelmaa, emmekä ehtineet sitä alkujärkytyksen jälkeen ajatellakaan. Mutta sitten tuli tyhjä ohjelmaton viikko, joka oli kyllä varmasti elämäni surkeimpia kesälomaviikkoja. Erään kerran istuin yksin lounaalla ja luin lehdestä uutista junaturmasta jota sitten aloin kyynelehtiä - tajuten vain hetken päästä sen että oikeasti en itkenyt junaturman uhrien tarinoille, vaan aivan muulle...

Tottakai minä tajuan että me voimme vielä yrittää uudemman kerran, eikä peli ei ole ihan vielä menetetty. Mutta kyllä tämä ikuinen odottelu tuntuu aivan totaalisen järjettömältä. Olemme kai jo sanoneet "kyllä" uudelle yritykselle syksyn tullen, mutta minusta muun muassa se on pelottavaa että pallo ei näissä hoitojen etenemisessä ole koskaan meillä. Koko syksyltä ei tällä hetkellä tunnu löytyvän ehdottoman varmaa ajankohtaa edes lomareissulle, jonka uskaltaisimme jo nyt hyvillä mielin suunnitella ilman ne mokomat voivat vielä joku kaunis päivä sanoa meille että "nytpä pidetään vielä yksi välikierto, koska yksi välikierto olisi nyt vielä paikallaan"... Näistä asioista ei ihan aina tunnuta neuvoteltavan meidän kanssamme lainkaan, ja minä tajuan sen aina vasta jälkikäteen. Silloin sitä ehtii enää päivitellä vain.

Sekavaa sekavaa - kuten minäkin.

Ei siirrettävää

Kaikki turhaa...

Kumpikaan kahdesta mikrohedelmöitetystä alkiostamme ei lähtenyt jakautumaan. :'(

Punktio

Nyt on elämäni ensimmäinen, ja toivottavasti viimeinen, munarakkulapunktio takana. Ja minä selvisin!

Toimenpide itsessään eli munarakkuloiden kerääminen ei ollut ihan niin paha kuin mitä olin ehtinyt villeimmissä mielikuvissani ajatella. Olin varautunut ottamalla muhkean siteen mukaani, mutta punktion jälkeen minusta ei ole vuotanut tippaakaan verta (ainakaan ulospäin), mitä olen ihmetellyt tosi paljon. Etukäteen pelkäsin kovasti sitäkin. Minulla kun on inhottava taipumus jännittää fyysisesti oirehtien, muun muassa siten että edellisenä yönä vain pyörin sängyssäni sen sijaan että nukkuisin ja että ennen h-hetkeä vatsaan sattuu, suuta kuivaa, pulssi hakkaa ja janottaa... Nämä kaikki vaivat olivat nytkin ennen punktiota akuutteina päällä. Kipulääkkeiden kanssa koko toimenpide sujui kuitenkin ihan siedettävän tuntuisena. Ja toimenpidelääkäri oli onneksi ilmeisen osaava tyyppi, jolta homma sujui sutjakasti. Myös muu kohdattu hoitohenkilökunta oli tällä kertaa osaavan miellyttäviä, katsoivat silmiin puhuessaan, kyselivät ja kuuntelivatkin.

Punktion saaliina oli 4 munarakkulaa oikean puolen munasarjasta. Kypsä munasolu oli löytynyt näistä vain kahdesta, joten kovin paljon liikkumavaraa pelikentällämme ei enää ole. Minusta tuo 2 munasolua on säälittävän vähäinen määrä. Monessa blogissa olen lukenut kerättäneen kymmenittäin rakkuloita ja niistä sitten vaikka "vain" puolet hedelmöittynyt - noh, sekin on enemmän kuin edes minun rakkulamäärä. Todella säälittävä aikaansaannos, kehoni!

Saa nähdä saadanko näistä kahdesta kaveruksesta kumpaakaan enää paluumuuttajaksi sisuksiini...

Parempi varmasti ajatella että tuskin saadaan.

Ultraääni... onko siellä munarakkuloita?

Olen jo hieman toipunut alkuviikon shokistani, jossa yhdistyivät kertaheitolla ja radikaalisti paha mieli useammasta asiasta. Gonal-f lääkkeen hinta nyt oli jo hetken aikaa ehtinyt kaihertaa taustalla, ja rahameno oli ladannut omat odotuksensa hoidon suhteen. Olin pähkäillyt että jos jokin maksaa niin tavattoman paljon niin pakkohan sillä on jotain saada aikaiseksikin - ja silti samaan aikaan en kuitenkaan yhtään tiennyt miten lääke minussa toimi vai toimiko ollenkaan. Maanantaina sitten yhtäkkiä sainkin tietää että oma kroppa oli pettänyt mut: FSH -hormoni ei ollut noussut odotetusti 250 IU annoksella (5 pistosta takana). Ja minä kun olin aina luullut että vaikka tässä koeputkihedelmöityksessä onkin monta muuttujaa ja vaihetta, joissa voi mennä pieleen, niin en ollut yhtään varautunut että takaisku voisi tulla jo tällaisessa vaiheessa kun multa otetaan yksi vaivainen verinäyte! Minähän olen ollut tutkimuksissa aina ihan kunnossa, eikä yksikään lääkäri ole sanonut että labra-arvoissani olisi ollut mitään poikkeamia. Nyt vasta kerrottiin että pientä miinusta siellä labratussa hormonissa kuulemma oli jo aikasemminkin näkynyt. Että tällä tavalla - ja kolmantena romahdustekijänä oli tuo meidän punktiota hoputtava kesäsulun uhka, josta en ennen maanantaita myöskään tiennyt mitään...

Nyt tämän viikon lopulla  minulla oli sitten ultraääni, johon menin jälleen yksin (mies oli yhä matkalla). Ultrausta edeltävänä yönä en meinannut saada unta. Yrittäessäni nukahtaa päässäni pyöri ihan liikaa kaikenlaista, jopa niinkin villi mielikuva tulevasta päivästä että lääkäri ultratessaan toteaisi minun olevankin jo raskaana, ja jotenkin koin sen mielikuvan niin todellisena ja samalla liian absurdina edes uskottavaksi että aloin hervottomasti itkeä tyynyä vasten. (Voiko tämän surullisemmin kesäänsä viettää..?) Valitettavasti en edes onnistunut itkemään itseäni uneen, vaan ajatukset jatkoivat risteilemistään ja suurimpana pelkona mielessä pyöri se että mitään munarakkuloita ei ole kasvanut kaikesta piikittelystä huolimatta. Hyperstimulaatiota olin ehkä  pelännyt kohdalleni joskus aiemmin, mutta maanantain huonon labravasteen jälkeen se ei kyllä enää kummitellut mielessäni.

Viimeksi jännitin aukiolotutkimusta näin paljon kuin nyt tätä ultraääntä - silloin kylläkin fyysisen kivun pelossa, nyt nimenomaan tuomion takia. Lääkäri ei nähnyt ultratessa vasemmalla puolella munasarjoja ollenkaan, eikä näin ollen rakkuloitakaan sillä puolen. Onkohan moinen tavallista vai onko mun vasen puoli jo lopettanut toimintansa? Oikealla näkyi vaatimattomat 4 kasvavaa munarakkulaa, mutta se oli juuri ja juuri riittävä määrä sen suhteen että me tosiaan pääsemme ensi viikolla punktioon! Jos oikein hyvin käy niin siihen mennessä saattaa kasvaa vielä muutama rakkula lisääkin, mutta kuluneen viikon valossa en ole mitenkään toiveikas sen suhteen. Mutta jospa niissä neljässä olisi kaikissa edes munasolu sisällä... sitä toivon kovasti!

Tällä kertaa vastaaoton henkilökunta jätti minut kylmäksi, he eivät oikein ottaneet kontaktia tai olleet lainkaan kiinnostuneita jaksamisestani. Kerrankin olisin toden teolla kaivannut sitä oltuani viikon yksin, epätietoisena ja jopa ahdistuneena. Kyselin perusteluja sille miksi sperma ei saisi olla enemmän kuin 5 vuorokautta vanhaa aina kun näytettä annetaan, johon minulle vastattiin että "noudatatte ohjetta." Yritin surkeana muotoilla kysymystä eri tavalla ja silti vastaus oli vain että "se on se kaksi viiva viisi päivää." Meinasin jopa alkaa itseä vastaanotolla ja takeltelin puheissani, mutta kokemani empatiavaste oli täysi nolla...

Onneksi mies tuli sittemmin kotiin ja olen saanut puhua näistä asioista hänen sekä lisäksi parin muunkin henkilön kanssa. Jaettuna nämä asiat eivät ole enää tuntuneet niin pahoilta.

Ai niin, tuon Gonal-f:n kanssa tuli lääkekohtainen ostokatto täyteen ja viimeisimmän kynän hakiessani apteekista, KELA oli yllättäen tukenani jo kassalla! Nyt minäkin sitten vasta tajusin miten nämä Kela-korvaus-hommat loppujen lopuksi menevätkään. Tämän helpotuksen jälkeen lakkasin laskemasta montako euroa työnnän kertapiikituksellä vatsanahkaani, sillä jos näitä hoitoja tehdään loppuvuodesta vielä lisää niin kyseistä lääkettä ei siinä kohtaa enää veloiteta suoraan omasta lompakostamme. Tähän asti elämääni oon saanut vain ihmetellä ja selvitellä Kelan kanssa kaiken maailman sotkuja ilman mitään riemun väreitä, mutta kerrankin sain kokea tästäkin tahosta olevan jotain hyötyä itsellenikin :)