Nyt on elämäni ensimmäinen, ja toivottavasti viimeinen, munarakkulapunktio takana. Ja minä selvisin!
Toimenpide itsessään eli munarakkuloiden kerääminen ei ollut ihan niin paha kuin mitä olin ehtinyt villeimmissä mielikuvissani ajatella. Olin varautunut ottamalla muhkean siteen mukaani, mutta punktion jälkeen minusta ei ole vuotanut tippaakaan verta (ainakaan ulospäin), mitä olen ihmetellyt tosi paljon. Etukäteen pelkäsin kovasti sitäkin. Minulla kun on inhottava taipumus jännittää fyysisesti oirehtien, muun muassa siten että edellisenä yönä vain pyörin sängyssäni sen sijaan että nukkuisin ja että ennen h-hetkeä vatsaan sattuu, suuta kuivaa, pulssi hakkaa ja janottaa... Nämä kaikki vaivat olivat nytkin ennen punktiota akuutteina päällä. Kipulääkkeiden kanssa koko toimenpide sujui kuitenkin ihan siedettävän tuntuisena. Ja toimenpidelääkäri oli onneksi ilmeisen osaava tyyppi, jolta homma sujui sutjakasti. Myös muu kohdattu hoitohenkilökunta oli tällä kertaa osaavan miellyttäviä, katsoivat silmiin puhuessaan, kyselivät ja kuuntelivatkin.
Punktion saaliina oli 4 munarakkulaa oikean puolen munasarjasta. Kypsä munasolu oli löytynyt näistä vain kahdesta, joten kovin paljon liikkumavaraa pelikentällämme ei enää ole. Minusta tuo 2 munasolua on säälittävän vähäinen määrä. Monessa blogissa olen lukenut kerättäneen kymmenittäin rakkuloita ja niistä sitten vaikka "vain" puolet hedelmöittynyt - noh, sekin on enemmän kuin edes minun rakkulamäärä. Todella säälittävä aikaansaannos, kehoni!
Saa nähdä saadanko näistä kahdesta kaveruksesta kumpaakaan enää paluumuuttajaksi sisuksiini...
Parempi varmasti ajatella että tuskin saadaan.
