Se loppui nyt

Jos ei mitään muuta hyvää niin olen tyytyväinen valintaani tehdä parit raskaustestit kotona ennen virallista testipäivää, jottei tarvinnut yllättyä viileän tädin soittaessa tänään jo arvatut uutiset veritestin tuloksesta. Negatiivinen. Ei raskautta.

Tyhjyys iski jälleen ja aivot on jotenkin turtana, voisin vain nukkua. Nyt tuntuu hassulta miten olimmekin hetken aikaa edes muka toiveikkaita ja jotenkin hersyviä...

PP11

Tein tänään jo toisen negatestin odotellessani huomista varsinaista verikoetestipäivää. Tekisi mieleni jättää huominen labrareissu (ennustetussa vesisateessa!) välistä, koska en näe sitä lainkaan tarpeellisena tyhjän toteamiseen. Mutta ehkä se on vain hoidettava alta pois, jotta sitten saa luvan kanssa lopettaa nuo Lutinus-tabletit. Itsehän harvensin niiden ottoväliä jo eilisen negatestauksen jälkeen 2 nappiin per vuorokausi. Se on niin selvä että eihän ne tässä vaiheessa enää mitään muuta tee kuin korkeintaan estävät kuukautisia alkamasta!

PP10, nega

Pieniä alavatsan tuntemuksia on tällä viikolla riittänyt, mutta onneksi tämä viikko on mennyt töiden takia huomattavasti nopeammin kuin edellinen viikko. Eli turhanpäiväiselle neuroottisuudelle ei ole ollut kovin paljon aikaa.

Viime yönä heräsin vessahätään ja samalla tunsin vanhan perinteisen kuukautisroviopoltteen alavatsan alueella. Arvelin veren jo valuvankin mutta se oli sittenkin vielä vain Lutinus...
Tein aamulla suunnitellusti raskaustestin, joka oli negatiivinen kuten arvata saattoi. Kuukautiset alkavat varmasti viimeistään huomenna, mutta mies oli sitä mieltä että vielä kannattaa laittaa Lutinuksia.

Laadin mielessäni jo listaa kysymyksistä pakkasalkioihin liittyen, kun en jaksaisi ajatella tätä epäonnistumista. Eipä tainnut tulla heinävauvaa meille...

Se Tunne

Ei ole harvinaista että keskustelupalstojen raskautumistarinat kertovat siitä kuinka tärppiä ennen heillä on ollut se tunne että nyt onnisti. Kyseistä vahvaksikin kuvattua Tunnetta ovat päässet potemaan niin "perusraskautujat" kuin myös lapsettomuushoitojen kautta onnistuneet. Tekstejä lukiessa alkaa uskomaan että ilman tuota Tunnetta ei tule plussaa raskaustestiin.

Joudun ikäväkseni toteamaan että mulla ei ole ollut kyseistä Tunnetta. Ei minusta ole tuntunut vahvasti siltä että nyt me onnistuimme. Tänään oikein erityisesti heräsin huomaamaan Tunteen puuttumisen, ja menetin pikkuisen toivoani... Nyt on piinapäivä 6, ja jos meidän alkiomme olisi vielä matkassa niin sen implantaatio olisi juuri hyvässä vauhdissa. Eli kiinnittyminen kohdun limakalvoon olisi jo tapahtunut pari vuorokautta sitten ja nyt se sitten "porautuisi" syvemmälle kohdun seinämään kiinni. Mulla ei vain ole mitään tuntemuksia! Punktion jälkeinen alavatsan jomottelukin jäi viime viikolle, ja tänään rintojen aikaisempi arkuus on mielestäni lieventynyt selkeästi. :/

Piinapäivä 4

Huooohh, miten voin olla näin jännittynyt?! Alkionsiirron jälkeisten päivien kiinnostavimmaksi hakusanakseni internetissä on muodostunut "raskaaksi stressistä huolimatta" ja onnekseni olen löytänyt rohkaiseviakin tarinoita, vaikka se yleisin näkemys tuntuukin puoltavan sitä että stressi vaikuttaa negatiivisesti raskautumiseen. Kaikki suuret toiveeni ja yritysvuosien ajan pettymykset tuntuvat nyt lataavan ihan liikaa odotuksia juuri tähän hetkeen. Me on jopa miehen kanssa puhuttu pariin otteeseen huviksemme minusta raskaana olevana, siitäkin huolimatta että vähintään yhtä todennäköisesti en edelleenkään ole raskaana. Tiedän kyllä. Ja tunnustan ladanneeni kännykkääni myös raskaus-sovelluksen, jossa olen tällä hetkellä raskaana kuvitellulla 2+6 viikolla. Voi hulluutta!

Käyn päivittäin lukaisemassa Maija Dahlian blogissaan vastikään listaamat (toisaalta lainatut) hedelmöittyneen alkion kehitysvaiheet. Ne ovat mielenkiintoisia! Me olisimme tuon listan perusteella tulossa juuri kiinnittymisvaiheeseen. Ilahtuisin niin niin kovasti jos kokisin nyt jotain vihlaisuja, repäisyjä tai muita vastaavia merkkejä, joista voisin edes vähän päätellä että kiinnittyminen saattaisi tapahtua. Ajattelen koko ajan ihan liikaa sitä mahtaako pikkualkio enää olla matkassa ja tuntuu että jännitän kohtuani alitajuisesti ettei se vain tipahtaisi ulos... Vaikka eihän kohtua voi jännittää, eihän se ole tahdonalainen lihas.

Onneksi työviikko sujuu huomisesta alkaen taas ehkä vähän nopeammin kuin nämä vapaapäivät. Mä en kestä tätä piinaa!

Suuri päivä - alkionsiirto

Punktion jälkeinen päivä oli superpelottava. Vaikka olin oikeutetusti sairaslomapäivällä kotona, niin heräsin silti jo yhdeksän aikoihin kyttäämään puhelintani. Meidän hoitolaitoksemme käytäntö kun on että vain huonoista uutisista soitetaan, juuri niinkuin meille kävi kesällä kun mitään siirrettävää ei punktiosta saatu. Eilen sitten vain päivystin puhelimeni äärellä toinen toistaan pidempiä minuutteja, ja voin todeta päiväni olleen sekä piinaava että tylsä. Iltapäivällä en edelleenkään ollut saanut huonoja uutisia, ja ajatukseni harhailivat miettimään että mihinköhän aikaan hoitohenkilökunta mahtaakaan lopettaa työpäivänsä; vieläkö he saattavat soittaa kolmelta? Lopulta alkuillasta minun oli pakko uskoa että ne eivät soittaneet, koska niillä ei ollut meille mitään asiaa.! Alkoi näyttää siis siltä että alkionsiirtoon päästäisiin tällä kertaa. Illalla olin valitettavasti yksin kotona miehen ollessa toisaalla mutta tietenkin olin yhteydessä häneenkin siitä asiasta että - kuka tietää vaikka ihan ensimmäistä kertaa - meidän sukusolumme olivat toimineet yhteen sen verran että mikrohedelmöityksen jälkeen on tapahtunut jo jotain. :)

Tänään oli vuorossa sitten alkionsiirtopäivä, suuri ja ennenkokematon etappimme. Vaikka eilisestä päivästä selvittiin ilman ikäviä puhelinsoittoja, niin pessimisti minussa hoki että kyllä ne voivat soittaa vielä aamulla ennen alkionsiirtoaikaa... No eivätpä kuitenkaan sitä tehneet. Sitä ja kaikkea muuta hieman jännittäen menimme yhdessä miehen kanssa toimenpiteeseen, joka yllättävää kyllä sattui aika vietävästi minulla - sanoisin että jopa enemmän kuin toissapäiväinen punktio, mutta nyt ei tietenkään ollut mitään lääkitystä. Mulla on varmaan jotenkin vaikeasti lähestyttävä anatomia, kun ne toimenpideinstrumentit tuntuvat aina painavan niin ikävästi. Odotusaulassa aiemmin pirullisesti painanut ylitäysi rakkokin menetti merkityksensä muun kivun myötä. No mutta, kyllähän sen kesti hyvän asian puolesta: yksi pikkiriikkinen alkio sujautettiin nyt sisuksiini ja toivotettiin hyvää jatkoa. Hyvää jatkoa minäkin toivon.

Kuva hedelmöittymisestä Ovumia-sivulta.

Joku saisi tulla nyt pieksemään lyttyyn minussa asuvan ikuisen stressaajan ja pessimistin, sillä näin raskaana mitä nyt olen en ole ikinä aikaisemmin ollut, joten kai nyt edes hetken voin vähän "leijua" tästä tuntemuksesta? Eikähän onnistuneessa alkionsiirrossa ollut itse asiassa edes vielä kaikki päivän positiiviset uutiset: kuudesta munasolustani 5 oli ollut kelvollisia hedelmöitykseen, ja niistä 4 oli hedelmöittynyt onnistuneesti!!! Siis neljä, mikä hurja määrä - se kuulosti niin uskomattomalta että olisi tehnyt mieli tehdä pieni voitontanssi asian kuultuani, mutta sellaiseen puuhaan ei näyttänyt olevan varattu tippaakaan aikaa sillä siirtoja tehtiin ripeällä temmolla ja minunkin jälkeeni oli tulossa myös muita joilla varmasti jo rakko meinasi haljeta...

Edelleen lienee todennäköisempää epäonnistua kuin onnistua tässä hoidossa, mutta että näin pitkälle on päästy... Meille on siirretty onnistuneesti hedelmöittynyt alkio kohtuuni! <3 Feels like winner... 

Punktio (numero 2)

Nyt on tämän hoitokierron munarakkulapunktio onnekkaasti takanapäin ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta. Nyt en jännittänyt itse toimenpidettä ennakkoon niin paljon kuin viimeksi, koska se sujui silloin niin helposti. Matkalla tapahtumapaikalle jännitys alkoi silti nousta pintaan, ja minulle fyysisenä oirehtijana esilääkitys ennen toimenpidettä oli jälleen kuin taivaanlahja rentouttaen hieman jännittynyttä oloani ennen toimenpidesalonkiin menoa.

Punkteeraus sattui tällä kertaa hieman enemmän kuin viimeksi. Suonensisäisestä kipulääkityksestä huolimatta meinasi ihan alkaa itkettää kiputuntemuksen takia, josta en ole varma johtuiko se eri tekijästä vai siitä että nyt kerättiinkin molemmilta puolilta. Tuskan terä taittui kuitenkin samantien kun instrumentit otettiin pois sisältäni, joten mahdollisesti tekijä painoi ultraäänianturilla oikein napakasti johonkin ikävään kohtaan? Mies kertoi myöhemmin että toimenpiteessä oli kuulemma sanottu että "jotain on hankalassa paikassa"..? Otapa noista jutuista nyt sitten selvää. Joka tapauksessa selvisin mielestäni melko vähällä, koska eihän tuo toimenpide kestänyt kovinkaan kauan ja tälläkään kertaa mitään vuotoja ei ole toimenpiteen jälkeen ollut. Särkylääkkeillä pärjäillään.

Ja se oleellisin eli saalis: punktiossa saatiin 8 munarakkulaa, joista 6 sisällä oli kypsä munasolu. Se on triplasti enemmän munasoluja kuin viimeksi! Nyt sitten koittaakin se piinaavin aika alkionsiirtoon pääsyä odotellessamme, jolloin jokainen puhelimen sointi hätkähdyttää... Toivottavasti mitään ikävää soittoa ei nyt tule ennenkuin pääsen seuraavan kerran levittelemään jalkojani näiden asioiden äärellä!

Onko se joku teistä seitsemästä?

Ensi viikolla meillä koittaa jälleen munarakkuloiden punktio ja minä niin toivontoivontoivon että myös alkionsiirtoon päästäisiin tällä kerralla. Mua jännittää varmastikin punktiopäivää enemmän juuri se seuraava päivä; soiko puhelin jälleen ja kerrotaan taas että mitään siirrettävää ei ole...

Synarelan ja Gonal-f lääkkeiden käyttö on tässä hoidossa sujunut mulla vaivattomasti. Ainoa ongelmatilanne meinasi koittaa kun ensiksi mainittu pääsi eräänä iltana loppumaan. Ehdin vähän hätäillä sillä ilta-annoksessa en tuntenut sieraimiin tulevan lääkettä lainkaan, mutta onneksi seuraavana aamuna sain taas kyseisen lääkkeen käyttööni, eikä tuolla yhdellä epäonnistuneella suihkutuskerralla ollut sitten kuulemma ratkaisevaa vaikutusta mihinkään. Gonal-f puolestaan, joka siis kasvattaa munarakkuloita ja toivottavasti myös munasoluja, on saanut alavatsani tuntumaan hieman turvonneelta. Luulen ainakin pinkeyden johtuvan lääkkeestä. Onhan mulla ollut sitä menossa aika tuhti annoskin: 350 IU päivässä!

Iso Gonal-f annostelu on onneksi tuottanut sen verran tulosta että 5 pistopäivän jälkeen otettu estradioli-labra-arvoni oli tällä kertaa melkein 10-kertaisesti(!!) suurempi kuin kesän hoidossa vastaavaan aikaan. Kesällähän lääkeannokeni oli myös pienempi; 250 IU per päivä, mutta se ei mielestäni selitä huonoa labratulostani kokonaan. Mulle on nyt vasta kerrottu tarkemmin mikä kesän labra-lukemani oli ja itse sitten googleteltuani asiaa se on vastannut lähinnä miesten tai menopausaali-ikäisten naisten arvoa, joten en voi kuin ihmetellä miten ihmeessä se saattoikin olla itselläni silloin lääkeavusteisesti niin surkea! Nykyisessä hoidossa lukemani oli kuitenkin aivan normaali, ja se enteili tietenkin myös kesää suurempaa munarakkulamäärää. Rakkulat on nyt jo ultrattu ja sieltähän löytyi nyt peräti 7 potentiaalista munarakkulaa! Joku toinen voisi olla harmissaan noin pienestä määrästä, mutta edellisen punktion muistaessani tuo lukumäärä kuulostaa nyt vallan hyvältä.

Ultrauksen yhteydessä oli mukava kuulla myös se että vasen munasarjanikin on herännyt eloon ja muutama keräyskelpoinen munarakkula sijaitsee tällä kertaa silläkin puolella! Se ei ole siis totaalisen kuollut puoli, vaikka kesän hoidossa ehkä luulin hetken jopa niin.

Toiveikkuuteni tuntuu heräilevän jälleen hieman horroksestaan. Jospa joku näistä seitsemästä munarakkulasta jatkaisi elämäänsä vielä pitkään löytyen ensi kesänä yhä vain kehittyneenä välittömästä läheisyydestäni...

2. ICSI

Uusi ICSI yritys on alkanut, ja me olemme ainakin fyysisesti mukana. Tahto tulla raskaaksi on edelleen tietenkin myös olemassa mutta mulla on henkilökohtaisesti joku outo tila päällä. Se on enempi vähempi vaivannut mua jo kesästä alkaen, mutta nyt pahenee vain ja tunnistan itsessäni jotain "oireita". Psyykkisesti olen ihan hukassa; olen kietoutunut tietynlaisiin rutiineihin arjessani, jotka poissulkevat esimerkiksi kodinsiivouksen ja liikunnan harrastamisen. Noita kahta asiaa kaipaan, koska tiedän että viihtyisin paremmin elämässäni noiden asioiden kanssa, ja välillä mietin miten saisin itseni kiinnitettyä niihin takaisin. Mutta jotenkin en jaksa, enkä osaa. Keskittymiskykyni on kadonnut. Myös töissä olen häpeäkseni huomannut jättäväni asioita tekemättä, jos niitä ei ole juuri minun totaalisen pakko tehdä juuri sillä hetkellä. Työasioissa olen huomannut myös kasvavaa mielenkiinnon puutetta joka saattaa aiheutua siitä että koska en saa henkilökohtaisessa elämässäni sitä mitä haluan niin miksi ihmeessä minun pitäisi töissä tavoitella jotain muitakaan päämääriä, jotka eivät periaatteessa edes kumpua itsestäni vaan kuuluvat vain palasena tähän yhteiskunnan pyörimissysteemiin. Työnteko tuntuu joskus siis hyvin turhalta.

Näissä tunnelmissa olen suihkutellut Synarelaa sieraimiini nyt jo viikon päivät. En ole jaksanut kirjata suihkutteluja mihinkään ylös ja mietin voiko käydä niin että lääke loppuu kriittisesti kesken ja pitää lähteä ostamaan uutta... No, se on sen ajan murhe.

Usko omaan onnistumiseen on kuollut, mutta tässä sitä nyt silti taas vain yritetään. Ehkä pelokkaampana kuin kesällä.