Ajatusten niputusta

Mitä kuuluu... Voisin kysyä tuota itse itseltäni, sillä olen antanut päivien lipua eteenpäin omalla painollaan ajattelematta tarkemmin omia kuulumisianikaan. Eihän minulle oikeastaan mitään kuulu. Marraskuun alussa epäonnistuneesti päättynyt ICSI on harmittanut tietysti kovasti, mutta ei ehkä loppujen lopuksi aivan yhtä paljon kuin kesäisen hoidon epäonnistunut lopputulos. Tässä viimeisimmässä oli sentään sen verran positiivista että saimme huomata sukusolujemme olevan keskenään hedelmöityskykyisiä.

Olen jo jonkin aikaa halunnut omaehtoisesti puhua joidenkin ihmisten kanssa lapsettomuudestamme ja hoidoistakin. Harvalle olen edelleen asiasta kertonut, ja voin tässä kohtaa todeta että kannattaa edelleen harkitsemattomasti aukoa suutansa aiheesta... Pikkujoulut ei ole välttämättä se paras paikka tarinoida näin aroista asioista, minkä jouduin karvaasti toteamaan viettäessäni työkavereiden kanssa tällaista vuotuista tapahtumaa. Yön pikkutunneilla seurassani oli enää kaksi itseäni vanhempaa naishenkilöä, jotka olin puntaroinut luotettaviksi tyypeiksi joille voin jakaa ongelmani. Kertomishaluani syvensi se että toinen heistä intoutui samaisena iltana myöskin avautumaan myöskin kohtaamastaan kriisistä. Kun minä olin sitten kertonut lapsettomuudestamme ja hoidoista sain toiselta naisista yllätyksellisen epäempaattisen vastareaktion, josta muistan hänen ainakin todenneen että "ehkä se ei ole tarkoitettu teille nyt ja tässä" ja hän myöskin kovasti painotti lapsenkasvatuksen vaikeutta (ehkä sitten omiin kokemuksiin pohjautuen). Lähdin kyynel silmäkulmassa kotiin pikkujouluista. Mua jäi sen illan jälkeen harmittamaan äärettömän paljon se että olin mennyt avaamaan suuni kyseisestä aiheesta heille. Olin kai ajatellut saavani hieman sympatiaa ja ennen kaikkea pääseväni perustelemaan heille sitä mistä johtuu olemukseni; miksi olen tällainen millainen olen, sillä uskon kyllä että nämä hoidotkin ja raskautumistavoitteen saavuttamattomuus ovat vaikuttaneet myös työpersoonaani. Emme ole sittemmin puhuneet aiheesta työkavereiden kanssa mutta kyseinen negatiivisemman vasteen edustaja on mielestäni ollut huomattavan ystävällinen minua kohtaan, joten ehkä hänkin on miettinyt asiaa tahollaan..

Nyt vastikään on tapahtunut myös sellaista että hyvä ystäväni kertoi olevansa raskaana. Ei asia minua mitenkään haittaisi muuten mutta se on jäänyt harmittamaan että hän ei olisi kuulemma halunnut kertoa minulle asiasta, koska tiesi meidän hoitomme epäonnistumisesta... No olisi ihmeessä ollut kertomatta sitten?! Äääh... En edes jaksa selitellä tätä asiaa, tottakai on hienoa että hän pystyy raskautumaan ja ei kai sitä olisi voinut olla loppupeleissä kertomattakaan, mutta olisin silti tainnut haluta olla ensimmäisten joukossa kuulemassa asiasta, enkä viimeisten. Viimeisyys ja vähäpätöisyys on varmaan vain väistämätön osani ikuisesti.:(

Minusta tuntuu että (huolimatta yllä mainituista asioista) olen ehkä painiskellut itseni tänä vuonna lapsettomuuden pahimman kipupisteen ohi! En tiedä mistä olen päätellyt asian olevan näin, mutta uskon että en oikeastaan voi enää muuta kuin alkaa vähitellen päästämään irti halusta tulla raskaaksi mieheni kanssa. En tiedä milloin tuo pahin kipupiste on ollut, mutta tätä murhetta en voi enää itse viedä pahempaan suuntaan. Tässä ei ole pelkkää luovutusmentaliteettia, vaan luulen että jossain vaiheessa pitää vain siirtyä eteenpäin... Asiaan on varmasti vaikuttanut osaltaan positiivisesti se että olen tänä vuonna saanut elämääni yhden lähipiiriin syntyneen pikkuisen vauvan, rakkaan kuin mikäkin! Niinpä sen sijaan että olisin vain itkeskellyt elämäni murheellisuutta tyynyäni vasten olenkin löytänyt itseni yllättävän usein hymyilemästä ajatellessani tuota ihanaa pikkuista, jonka seura on ollut parasta mahdollista mitä minulla on tänä vuonna ollut. Ihanaa, että olen saanut hänet. <3

Hyvää joulua!