Tuskaatuskaatuskaa!

Onko tämä nyt sitten kp11 vai jo 12 - mene ja tiedä, mutta suoraan sanottuna vituiksi taitaa mennä nämä meidän vauvantekohommat tässäkin kuussa. Taas! Jos mun kierto on nyt yhtä lyhyt kuin viimeksi (26 pvää) niin eiköhän se ovulaatio ole tällä hetkellä jo mennyt. Eli nyt on enää turha ajatellakaan "väkisinmakaamista" kun ei se oo just näinä otollisina viime päivinä luonnistunut muutenkaan. Sanoin ihan suoraan miehelle pari päivää sitten että nyt pitäisi toimia, mutta eihän sellainen nostata haluja kummallakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä täällä. Halu on nollassa kun kaikki seksi pitäisi toteuttaa siemenen liito mielessä toivoen hedelmöittymistä joka ei tunnu tapahtuvan ikinä! Mies on ihan tukossa tämän meidän tulevan hoitoihin etenemisen kanssa. Nyt olisi hienot viimehetket koittaa vääntää luomuna kotosalla, mutta ei onnistu, ei! Saapa nähdä saako se nimensä laitettua hoitositoumuksiin vai tuleeko meille stoppi siinä kohtaa vastaan.

Jos mulla olisi hyvää tahtoa ja hellää mieltä loputtomasti käytössäni niin nyt jos koskaan käyttäisin sitä, mutta varastot alkaa olla aika tyhjissä. Miehen vetäytyminen tuntuu sen tähden ehkä jopa hieman ymmärrettävältä. Mä olen välillä vihainen kuin perseeseen ammuttu karhu ja täräyttelen aika sarkastisia juttuja vastaan tuleviin asioihin, ja heitän varmasti kipeitä sattumia lapsentekoon liittyen. Se taitaa tällä hetkellä kiristää koko parisuhdetta. Mä pidän tätä lapsenyrityshalukkuutta kynnyskysymyksenä ja välillä mua itseänikin pelottaa että miten meidän käy tässä rytäkässä... Nyt tuntuu että ei kovin hyvin.

Tällaiset hetket, kun kuvittelee ovulaation jo menneen ja tajuaa samalla senhetkisen kuukautiskierron menneen ihan hukkaan on jotenkin silkkaa veitsenkääntämistä haavassa. Mun on helpompi sietää se pelkkä veitsi liikkumattomana; eli se että vauva antaa odottaa itseään. Mutta se että me ei edes itse yritetä: nyt jo toista kiertoa peräkkäin on silkkaa tuskaa. Kaksi seuraavaa viikkoa ovat toivottomia - ne voisi skipata; en odota niiltä mitään.

Anteeksi turhanpäiväiset kirosanat tekstin seassa, mutta mun on pakko kirjoittaa ne koska juuri noita ärräpäitä pyörii tällä hetkellä turhan paljon päässäni...
En haluaisi joutua ajatella tällaisia!

Ja kuulin tänään yhden raskausuutisen (- toivottavasti ovat edes saaneet ja kyenneet iloita).

Rakkauden tulvahdus

Mun mies on kultainen! Olen kipeänä ja hän hoivannut minua poikkeuksellisen hellästi ja huomaavaisesti. Nyt kun hän on töissä, olen jostain syystä ajatellut häntä niin suurella rakkaudella että edes valuva räkä ja tukkoinen päänikään ei ole toistaiseksi saanut minua kovin surkeaksi.

Mies saattaa joskus olla vähän jörrikkä ja huono puhumaan muun muassa tästä lapsettomuusasiasta, mikä toki välillä hiertää välejämme. Mutta kun nyt ihailen yhdessäolomme koko spektriä ja suhdetta kokonaisuutena, niin tajuan että kyllähän se toimii. ♥
En ole varmasti itsekään mikään helppo tapaus aina ja minussa on omat vikani - tiedän ne itsekin. Miehelläni on poikkeuksellisen jalo tapa olla tuomatta minun heikkouksiani aina suuttuessaan esille (niinkuin minä saatan heikkoina hetkinäni tehdä). 

Olen blogissani valittanut valittamasta päästyäni. Lienenkö iloinnut täällä mistään sitten viime vuoden kesäloman? Toiveenahan tässä on ne tietyt positiiviset uutiset, joita ei ikinä saada, mutta elämässä on paljon positiivista kuitenkin. Nyt halusin ihan tuoda tämän asian esille, sillä olen joskus potenut huonoa omatuntoa tästä julkiruikuttamisesta, jossa olen välillä tuonut esille myös parisuhteeni vajavaisuuksia...
Nyt on fyysiset voimat ihan nollissa, mutta rakkautta rinnassa!

(Kp 14.)

Parisuhdehuolia

Parisuhteeni ei ole viime aikoina ollut parhaassa tilassaan. Yhteiselämä on tuntunut usein apealta ja vaikealtakin. En tiedä onko syy ainoastaan lapsettomuuden mutta suurelta osin ainakin. Mies on perääntynyt vauvatoiveen suhteen omalta osaltaan. Hän ei kuulemma sittenkään halua isäksi! Minä sen sijaan olen hyvinkin pinttynyt omaan visiooni äitiydestä ja perhe-elämästä, enkä nyt valitettavasti yhtäkkiä keksi miten voisin poistaa tuon haaveen ja sen toteuttamistarpeen... Olisinko minä nyt puolentoista vuoden jälkeen yhtäkkiä taas niin että "en mä nyt niin viiielä haluakaan vauvaa" - no eipä oikein onnistu. Mies on peruutteluistaan huolimatta halukas lähtemään tutkittavaksi, sillä tiellä nyt kun olemme, mutta ei haluaisi tarpeen tullen lähteä hoitoihin. :-(

Taisin joskus todeta että "seksiä ei väkisin väännetä," mutta tilanne on edellä mainitusti muuttunut ja parin viime kuukautiskierron otollisimpina hetkinä on näinkin tapahtunut. Mies-parkakin on aina sen verran sitoutunut vauvantekopuuhiin ettei halua minun olevan ihan toivoton parin seuraavan viikon ajan. Olen siis saanut ennen kuukautisia elätellä toiveita ihmeestä. Tulevissa kierroissa miehelle ei silti kannattane kertoa hedelmällisten päivien ajankohtia, sillä se luo lisäpaineita, jopa haluttomuutta ja riittää kai että minä kannan huolta siitä.

Meidän kahden erilaiset visiot yhdistettynä kaikenlaiseen epävarmuuteen ovat masentaneet minua viime aikoina jonkin verran. Vuodenaikaan kuuluva pimeys latistaa toki sekin, en ole jaksanut muutamaan viikkoon käydä harrastuksessani ja viime viikolla olin liian saamaton jopa urheilemaan... :-/ En haluaisi tehdä vääryyttä itselleni enkä miesystävälleni, enkä oikein tiedä miten meidän pitäisi tilanteessamme. Pikkuisen hukassa siis olemme kumpikin, mutta ei auta muu kuin elellä eteenpäin ja antaa ajan näyttää. Ei me tässä tilanteessa ainakaan enää 10 vuoden päästä voida olla - elämä kulkee eteenpäin!


Lopuksi vielä kevyempiin aiheisiin eli raskautumisajatuksiin ja mielikuvitusmaailmani pariin. :) Nyt on kp21, ja joku pieni onneton sisälläni uskoo taas tällä hetkellä mahdolliseen hedelmöittymiseen ja alkion kiinnittymiseen. Tissini ovat tuntuneet sunnuntai-illasta asti hieman kipeiltä ja turpeammilta... En tiedä jos olenkin vasta oppinut tuntemaan kiertoni vaiheita kropassani aiempaa paremmin ja tämä liittyykin vain kuukautisten alkamiseen, mutta mielestäni en ole aikaisemmin tuntenut rintojen arkuutta näin hyvin! Aristuksen huomaa parhaiten kun vaihtaa asentoa esimerkiksi pystystä makuulle. Mitään muita oireita ei ole toistaiseksi ollut havaittavissa. Ilmaa vatsassa toki, mutta sitä on aina.

Lääkäriaikaa odotellessa

Lääkärini soitti ja siirsi tapaamistamme vedoten johonkin yllättäen ilmaantuneeseen koulutukseen. Eli operaatio 'tutkimuksiin pääsy' käynnistyy vasta marraskuun puolella... Odottavan aika on pitkä. Ois tehnyt mieli tiuskaista että eikö sitä voi siirtää aikaisempaan ajankohtaan mutta puhelun lopputulema oli yli viikon siirro eteenpäin, osittain myös minun töistäni johtuen. No, ehtiipä vetäistä yhdet riemukkaat kuukautiset vielä ennen sitä! Hip hei. Periaatteessa ehtisin saada vielä haamuni Halloweeniksi (liittyen vastaavannimiseen projektiin), mutta moiselle toiveelle voi melkeinpä nauraa päin näköä. Taisin täälläkin aiemmin heittää ilmoille pessimistisen arvioni siitä että tässä kierrossa emme tule edes yrittämään tunnelmien puuttuessa, mutta jos kohdallani kp 17 enää lasketaan yritykseksi niin siinä tapauksessa yritimme vähän. Sitä paitsi mun kierron laskutapani on vähän epänormaali: oon aina laskenut jo aloitustuhrut ekaksi kiertopäiväksi, mitä ei kai kuuluisi tehdä oikeaoppisesti, mutta en viitsi pilata muuten toimivia laskelmiani muuttamalla tyyliä kesken kaiken, mutta tämän huomioiden yritimme tavallaan jo kp16. Ja näin ajatellen voin taas sortua toivomaan turhuuksia viikon päästä - toivottavasti kuitenkaan en.

Ajattelin tänään lounasravintolassa että ketkähän kaikki ympärillä olevista ihmisistä ovat äitejä ja isejä, ja onko se ollut heille siunaus vai kirous (näin radikaalisti sanottuna). Silmät vettyivät taas tyhjänpäiväisestä ajattelusta ja olen huomannut viime aikoina niin käyvän usein. Mä oon ehkä oikeasti kategorisoinu itseni virallisesti lapsettomaksi. Todennäköisyyslaskentataitoni sanovat että luomuvauvatodennäköisyydet kohdallamme lienevät jo aika minimaaliset! Kaiken lisäksi tuntuu että mun ylenpalttinen surullisuus tästä asiasta on jotenkin jäytänyt jo parisuhdettakin. Analysoimatta kaikkea sen tarkemmin voin todeta että miehen suhtautumiset mun tuntemuksiin eivät ole aina parhaimmasta päästä ja vaikka hänkin nyt tutkimuksiin haluaa, niin silti mietityttää joskus että menisikö meillä paremmin jos ei olisi ikinä aloitettu yrittämäänkään... :-(

Mutta ainakin nyt paistaa aurinko eilisen myrskyämisen jälkeen.