Naisten(päivä)juttu

Kp 10 vissiin alkamassa, ja tänään mulla tuli yhtäkkiä kaupungilla sellainen "vuotohulahdustunne" kuin joskus kuukautisten alkaessa. Kyseessä oli tällä kertaa kuitenkin väritön materiaali. Ja jos oikein pinnistelin niin saatoin tavanomaisen turpeavatsaisuuden lisäksi tuntea ehkä pientä vatsakipuilua... Tunsinko ovulaation?! Viimeksikin se taisi olla näillä main kiertoa, joten miksi ei nytkin. Ehtiiköhän enää hyödyntämään, sillä tällä viikolla ei ole vielä ennätetty...

Ruumiinlämpöä ja mielen viileyttä

Kp 23.

Kuten viime kerralla otsikoimastani tekstistä ilmenee sataneen lunta, niin tapahtuu myös nyt. Oikein kunnolla. Ja valitettavasti tuonne joutuu lähteä vielä tarpomaan...

Mulla on lämpomittari kainalossa. On pientä kuumeentulon tuntua. Liekö pukkaamassa nyt sitä influenssaa, jonka puhutaan vellovan. Minä kun en niistä rokotteistakaan piittaa - vaikka olisi talo tarjonnut.

Vauvahaavaiden kanssa on pienimuotoinen luovutusmieliala. Mies pakottaa jotenkin taistelemaan tän asian kanssa. Tällä hetkellä ei tunnu että tämä olisi meidän kamppailu lapsettomuutta vastaan, vaan ikäänkuin minun kamppailuni miestä ja lapsettomuutta vastaan... Hän tekee tikusta asiaa jopa siemennäytteen antamista edeltävistä "panttauspäivistä" ja olen joutunut niistäkin nyt miltei riitelemään. Itse asiassa tekisi mieleni odottaa ja katsoa alkaako mies patistelemaan minua aukiolotutkimuksen suhteen (se kun ei muutenkaan ole ykkösenä kevään agendallani). Siinä saisi hänkin vähän pähkäillä vähän omia kannustimiaan vauvanhankinnan suhteen... Voi olla hyvinkin että laitan hänelle tällaisen 'näytön paikan' tässä asiassa...

Elämässäni on ajankohtaista tällä hetkellä myös sukulaisen elinpäivien väheneminen. Niitä on hyvin rajallinen määrä, mikä on surullista.

Tähän apatiapyryyn vois vaikka hukkua.

Lämpöä 36,7 eli hyvässä noususuhdanteessa kyllä.

Ei lumisadetta kummempaa

On kp 14, ja vaikka tickeri sanoo että "1 day until ovulation" niin veikkaan sen jo tapahtuneen.  Muistaakseni tämän viikon keskiviikkona (ellei jo tiistaina) oli orastavaa kirkasta vuotoa joka kai liittyi lähestyvään munarakkulan irtautumiseen. Emmekä me lapsettomuuteen tuomitut poloiset edes harrastaneet seksiä - paitsi tänään, mutta se oli varmasti jo liian myöhäistä.

Hoitorintamalla ei ole tapahtunut uutta. Naistenklinikka myönsi miehelle että nyt ne hänen labra-arvot näyttävätkin ihan normaaleilta, ja taas pitää antaa näyte. En usko että näytteen taso nyt yhtäkkiä muuttuu miksikään, mutta on kai se annettava. Mies suunnittelee panttaavansa sitä ennen viikon toivoen että se parantaisi tasoa. Minä jankutan hänelle että jos ohjepaperissa kehotetaan pidättäytyä 2-5 päivää niin se ei tarkoita viikkoa, mies ei tunnu ymmärtävän.
Minua puolestani kutsuu se inhottavalta kuulostava aukiolotutkimus, joka ei houkuta pätkän vertaa! Siinä tule ilmenemään mitään poikkeavaa; sanokaa minun sanoneen. Aukiolotutkimus pitää varata kuukautisten alkaessa ja sijoittua ennen ovulaatioajankohtaa. Teenpä sen joskus kun kuukautiset eivät ole kipeät, ja jos minusta tuntuu että sietokykyni kestää haalia lisää kipuelämyksiä samaan kiertoon...

Downin syndroomasta

Olen seikkaillut viime aikoina ahkerasti blogimaailmassa... Tiedättehän, kun klikkaa jotakuta käyttäjää ja näkee hänen blogilistansa, sitten kurkistaa niihin kaikkiin ja niissäkin eksyy tutkailemaan listassa mainittuja blogeja. Se on todella loputon suo kun sille tielle eksyy, mutta välillä onneksi löytää joukosta erittäin mielenkiintoisia helmiä. Löysin lähiaikoina sattumalta kaksikin mieltä liikuttavaa blogia, joissa molemmissa kirjoittaa äiti jonka lapsella on Downin syndrooma.

Itse en siviilielämässäni tunne henkilökohtaisesti ketään, jolla olisi kehitysvamma. Aikoinaan seuraamassani Salatuissa Elämissä Roosa-niminen roolihahmo oli ehkä ensimmäinen ilmentymä minulle Downin syndroomasta. Hän ikäänkuin antoi kasvot ja jopa luonteenpiirteitä tälle vieraalle asialle, mutta kosketukseni tv-näyttelyn perusteella jäi toki pinnalliseksi. Olen tämän jälkeen joskus ohimennen ohuesti pohtinut raskausajan sikiöseulontoja ja ajatellut että itse saattaisin kromosomipoikkeavuuden ilmettyä päätyä harkitsemaan raskauden keskytystä. Se on tyly ajatus, joka voi kuulostaa itsekkäältä, eikä ole elämäni tässä kohtaa mitenkään loppuun asti harkittu (- eikähän se ole tällä hetkellä ajankohtaistakaan). Nyt tutustuttuani mainitsemaani kahteen blogiin, joissa Downin syndroomaa sairastavat lapset näyttäytyvät suloisina pikkuisina, olen alkanut miettiä asiaa uudemman kerran toden teolla... tulematta erityisesti vielä mihinkään lopputulokseen.

Downin oireyhtymässä on tietyt hyvin hallitsevat kasvojenpiirteet, jotka usein paljastavat kromosomipoikkeavuuden ensisilmäyksellä. Ulkonäkö paljastaa erilaisuuden joka ei välttämättä ilmenesi muuten ollenkaan. Mielestäni kiusaaminen on pahinta mitä kykenen ajatella "Down -henkilöiden" kohtaavan. Varsinkin lapset voivat olla tosi julmia pilkatessaan erilaisuutta. Tätä en haluaisi kohdata kasvattajana; en tiedä riittäisikö itselläni resurssit moiseen. Lisäksi kai oireyhtymää sairastavilla voi olla erilaisia oppimis- tai käytöshäiriöitä, toisilla enemmän, toisilla vähemmän - en kyllä tiedä niistä kovinkaan paljon. Joillakin voi aikuiselämä sujua kai miltei itsenäisesti, kun taas jotkut tarvitsevat enemmän apua elämässään.

Suosittelen kurkistamaan '47 palasta' blogiin, jossa suomalainen nainen kertoilee vauva-arjestaan sekä floridalaisen Kelle Hamptonin ilmeistä suosiota niittäneeseen blogiin 'Enjoying the small things' -blogiin, jossa suosittelen aloittamaan lukemisen koskettavalla synnytyskertomuksella (tammikuu -10).

Hiljaa Toivotut -leffa

Katsoin äsken tv:stä elokuvan Hiljaa toivotut, joka kertoi kahdesta ilmeisesti jo hyvän aikaa raskautta yrittäneestä pariskunnasta. Ehkä aika moni meistä omaa vauvaa yrittävistä katsoi kyseisen pätkän? Mun mielestä tämä oli enemmän dokumentti kuin elokuva vaikka elokuvaksihan tuo määritellään muun muassa omilla kotisivuillaan, mutta liekö sillä merkitystä. On positiivista että lapsettomuudesta on tehty elokuva.

Leffasta välittyi melko monipuolinen kuva lapsettomuudesta arjessa tunnetasolla. Kotona odottelua, pettymyksiä, toiveita, testailua... Osuvia olivat myös elokuvan pari hidastettua kohtausta, joissa joku dokumentin päähenkilöistä näki lapsiperheitä vierellään tai katua ylittäviä lastenrattaita pitkänä jonona. Lisäksi sympatiat solahtivat rinnassani erään kommnetin takia, joka oli mielestäni hyvin tökerö vaikkakin ehkä vahingossa lausuttu: "no pitäähän sitä nyt terveen nuoren parin pystyä lapsia tekemään" - kun toiset olivat juuri ilmoittaneet koeputkihedelmöityksestä ja alkaneesta raskaudestaan! Ehkä onnittelusanat eivät muotoutuneet kameran edessä hyvin, ja kaverilta tuli huolimattomasti vähän hassu lause suusta ulos.

Oli liikuttavaa nähdä samojen asioiden kanssa painivien arkea ja jopa saada ihmiskasvoja tälle kärsimykselle. Olen jo sen verran vihkiytynyt lapsettomuushoitoihin että tiedän termistöä sekä ISCI- ja IVF-hoitojen saloja ja marssijärjestystä, joten dokumentin menoa oli sinänsä helppo ymmärtää. Tumman pariskunnan sanaillessa dokumentin alkumetreillä nainen totesi miehelleen tämän miettivät ennen kaikkea kustannuksia, johon tuumin että tuohon tyyliinhän sitä mennään meilläkin. Luulen että meillä mies saattaa jonkin rahamäärässä kokea kipupisteensä ylittyvän ja tyrmätä koko hoidot. Toivottavasti ne ovat kuitenkin kunnallisella puolella edes sen verran kohtuullisuuden rajoissa että mies suostuu kanssani niihin jos ja kun sen aika koittaa... Sitä rahanmenon määrää kun ei voi ennalta tietää.

Jos ajatellaan Hiljaa Toivottuja elokuvana, niin olisin toivonut elokuvan loppuratkaisuksi sellaista että jompikumpi pareista ei olisi edelleenkään vanhempia, mutta toinen pari kyllä. Se olisi mielestäni ollut oivallinen reality check todennäköisintä kohdeyleisöä eli meitä lapsettomia ajatellen. Tottakai dokumentissa näyttäytyneille pariskunnille soi molemmille sen ilon että he saivat lapsensa, antoihan se toki taas lisää toivoa...