Uusi ICSI yritys on alkanut, ja me olemme ainakin fyysisesti mukana. Tahto tulla raskaaksi on edelleen tietenkin myös olemassa mutta mulla on henkilökohtaisesti joku outo tila päällä. Se on enempi vähempi vaivannut mua jo kesästä alkaen, mutta nyt pahenee vain ja tunnistan itsessäni jotain "oireita". Psyykkisesti olen ihan hukassa; olen kietoutunut tietynlaisiin rutiineihin arjessani, jotka poissulkevat esimerkiksi kodinsiivouksen ja liikunnan harrastamisen. Noita kahta asiaa kaipaan, koska tiedän että viihtyisin paremmin elämässäni noiden asioiden kanssa, ja välillä mietin miten saisin itseni kiinnitettyä niihin takaisin. Mutta jotenkin en jaksa, enkä osaa. Keskittymiskykyni on kadonnut. Myös töissä olen häpeäkseni huomannut jättäväni asioita tekemättä, jos niitä ei ole juuri minun totaalisen pakko tehdä juuri sillä hetkellä. Työasioissa olen huomannut myös kasvavaa mielenkiinnon puutetta joka saattaa aiheutua siitä että koska en saa henkilökohtaisessa elämässäni sitä mitä haluan niin miksi ihmeessä minun pitäisi töissä tavoitella jotain muitakaan päämääriä, jotka eivät periaatteessa edes kumpua itsestäni vaan kuuluvat vain palasena tähän yhteiskunnan pyörimissysteemiin. Työnteko tuntuu joskus siis hyvin turhalta.
Näissä tunnelmissa olen suihkutellut Synarelaa sieraimiini nyt jo viikon päivät. En ole jaksanut kirjata suihkutteluja mihinkään ylös ja mietin voiko käydä niin että lääke loppuu kriittisesti kesken ja pitää lähteä ostamaan uutta... No, se on sen ajan murhe.
Usko omaan onnistumiseen on kuollut, mutta tässä sitä nyt silti taas vain yritetään. Ehkä pelokkaampana kuin kesällä.
Yksi viidestä
-
Tätä ette varmaan arvanneet, että palaisin vielä tänne takaisin -en
minäkään.
Osallistun parhaillaan kirjoituskurssille, jossa olen taas piiiiitkästä
ai...
5 vuotta sitten
9 kommenttia:
Hei, lapsettomuustaipaleemme on samanpituinen ja tunnistin kirjoituksesta työfiiliksesikin. Aivan kuin työstä pitäisikin yhtäkkiä saada elämään se sisältö, jonka on haaveillut tulevan perheestä. Ne jotka eivät tiedä lapsitoiveestamme, kyselevät aina vain työkuulumisia. Yritän ajatella, että vastoinkäymiset saavat pohtimaan omia arvoja ja muuttamaan elämää oikeaan suuntaan, mutta se on raskasta. Voimia ja onnea hoitoihin!
Aina ei tarvitse uskoa, eikä jaksaa. Mutta jos on aina sellainen olo, niin ehkä pitäisi jutella siitä jollekin. Haleja, Belly, kunpa täältä voisi virtuaalisesti antaa oikein lämpimän halauksen!
Anonyymi: Mukavaa että näin ilmoitit itsestäsi. En nyt voine todeta että kiva kuulla että joku muukin kärsii, koska kivastahan tämä on kaukana. Tavallaan silti on lohdullista tietää että joku jakaa tällaistakin elämän vaihetta. Kiitos kannustuksesta ja parempaa jatkoa myös sulle!
Maija Dahlia: Lämmin kiitos myötätunnosta!<3 Mulle on ohimennen tarjottu keskusteluapua ja olen pitänyt asian mielessä, mutta yhteydenottovastuun ollessa omalla kontollani olen tietysti jättänyt tarttumatta toimeen. Katson varmaan tämän hoidon loppuun ja mietin sitten josko pitäisi todella käydä jossain juttelemassa.
Kovasti tsemppiä hoitoon! <3
Olisiko mahdollista vähentää työntekoa osa-aikaiseksi tai jollakin muulla järjestelyllä, ettet kuluttaisi itseäsi loppuun? Toisaalta, ei aina tarvitse olla supersuorittaja. Teet sen, minkä tunnet jaksavasi ja jätät muun suosiolla muille. Työyhteisössäni on toivottavasti niin paljon joustamista, että pystyt jotenkin tuon hoitamaan tuntematta syyllisyyttä siitä. Sinä ja sinun jaksamisesi on oltava etusijalla.
Millaiset asiat tuovat sinulle hyvää oloa tällä hetkellä? Keksisitkö lisää sellaisia?
Halaus!
Meillähän pitäisi olla kauheat määrät taustelutahtoa koko ajan ja luottoa hoitojen onnistumiseen, toivoa tulevaisuudesta jne... mulla ne nyt on vähän hukassa, tahto omaan lapseen on, mutta minkäänlaista uskoa ei. Mulla menee vähän päinvastoin ku sulla, hyökkään kauhealla perfektionistin otteella kiinni opintoihin aina kun epäonnistumisia lapsettomuushoidoissa tulee, no tällä menolla valmistun huippupapereilla ;)
Laura, kiitti tsempeistä. <3 Työnteon vähentäminen kuulostaisi muuten houkuttelevalta, mutta talouden kannalta se ei ole tällä hetkellä potentiaalinen vaihtoehto ilman että siitä tulisi yksi stressitekijä lisää jo itsessään. Harrastuksia nyt on vähänlaisesti, satunnaiset käsityöt ja liikunta joskus ilahduttavat, mutta saamattomuus tahtoo vaivata niissäkin. Olen nyt syksyllä huomannut sen jo aiemminkin itsestäänselvän asian että kun liikkumaan vain lähtee niin mieli paranee kuin huomaamatta; vaikeinta on vain se lähteminen/aloittaminen... Kun ei oikein tahtoisi jaksaa. Koitan silti muistaa ainakin yrittää joskus muistaa itseänikin!
Feeniks: Siinä asiassa olemme ainakin samalla viivalla että tahtoa olisi, mutta usko puuttuu... Mutta tuo on hyvä homma että tulee hoidettua muut asiat (=opiskelut) huolella hoitotuskailujen aikaan, saat elämässä vähintään jo jotakin sitten aikaiseksi, mikä on hienoa edes se! :) Mä ottaisin mielelläni samanlaisen puhdin, mutta mä näytän vaan halvaantuvan paikoilleni ja kadottavani viimeisetkin ajatuksen rippeet taivaan tuuliin.
Kiva kuulla, että vielä jatkatte. Mietinkin jo mitä teille kuuluu...
Huh miten tuttuja tunteita, minäkin aloitan pian toisen ICSIn ja edellisen totaalisen pieleen menneen hoidon jälkeen toivoa ei juuri ole. Pelottaa vaan niin kamalasti: miten selviän jos taas joudun pettymään?
Voi olla ihan hyväkin pitää hieman "taukoa" arkisesta aherruksesta, ei aina tarvitse olla niin skarppina. Voimia hoitoon, muista levätä ja hemmotella itseäsi. <3
Juu, näin täällä mennään, Helmi...
Isla: kiitos kannustuksesta.<3 Tässä samassa surkeassa veneessä on onneksi muutama muukin, vaikka nautinnollistahan tämä ei ole missään määrin. Tsemppiä sinullekin tulevaan hoitoosi!
Lähetä kommentti