Jotkut lasta pitkään yrittäneet eivät pysty tai halua seurata plussanneiden ja lapsellisten elämää. Se on ymmärrettävää. Vaikka kuulun samaan porukkaan niin minulla ei ole ikinä ollut sitä taipumusta, vaan seuraan oikein mielelläni vauva- ja raskausblogejakin - noin yleisesti ottaen.
Havahduin kuitenkin nyt tajuamaan että olenpas sittenkin myös itse "rajoittunut sisällön vastaanottaja". Luen mielelläni yleisvireeltään onnellisia blogeja, mutta jatkuvia valitusvirsiä äitiydestä en lue. Tajusin tämän törmätessäni eräässä blogissa kuvattomaan tekstinpätkään otsikolla "Lapsen itkuisuus," jolloin välittömän sisältömielikuvani saattelemana jätin tekstin lukematta. Ei kiinnostanut; en halunnut lukea moisesta. Not for me. Aloin heti perään miettiä miksi en lukenut juttua. Valikoinko itselleni nettimaailmasta vain sellaista materiaalia, joka ruokkii mielikuvaani siitä että vauva talossa saa onnen kukoistamaan? Tiedän kyllä ettei se sitä tule olemaan. Oikeassa elämässä olen kuullut vauva-arjen vaikeuksista, ja joskus aikoinaan ennen raskautumisyrityksiä olin paljon vastaanottavaisempi oppimaan sellaisistakin asioista. Mutta nyt ei todellakaan kiinnosta.
Pidän jatkossakin oikeutenani olla lukematta pahimpia ruikutuksia äitiydestä. Onhan minullakin oikeus valita jotain tässä elämässä, jossa en vauvan saapumiseen voi vaikuttaa mitenkään.
Minulle raskaus ja äitiys ovat saavuttamattomia onnen kulminoitumisia. Haluan helliä tätä mielikuvaa. Piste.
Yksi viidestä
-
Tätä ette varmaan arvanneet, että palaisin vielä tänne takaisin -en
minäkään.
Osallistun parhaillaan kirjoituskurssille, jossa olen taas piiiiitkästä
ai...
5 vuotta sitten
11 kommenttia:
Pistipäs miettimään omien kirjoituksieni sisältöä :D Blogini ei varsinaisesti ole blogi äitinä tai raskaana olosta, mutta valitusta, itkua ja hampaiden kiristystä löytyy varmasti enemmän kuin mistään muualta. Toisaalta uskon, että osa blogiani lukevista lukevat sitä juuri sen vuoksi että huomaavat, että ainaki jollain menee huonommin kuin heillä itsellään, joten ihan täyttä pettymystä en voisi senkään vuoksi toimittaa. Mutta voisin, ehkä pyrkiä kirjoittamaan välillä myös niistä asioista jotka elämässäni ovat hyvin :) Kiitos muistutuksesta!
Hyvin sanottu. Myös mulla samantapaista käyttäytymistä havaittavissa tässä yrittelyn mittaan. Hullua on, että joskus jos pakosti joudun kuulemaan jonkun valitusta vauva-arjesta, saattaa mielessä käydä häivähdys "olenpa onnekas, kun saan nukkua melkein 8h yössä" mutta se menee nopeasti ohi. Nyt ottaisin ihan mielelläni yövalvomiset vastaan, kunhan saisin tietää että ylipäätään VOIN tulla raskaaksi :/
Hrrh...Mua ärsyttää ihan sikana itkublogit. Ite oon miettinyt että jos joskus tulen raskaaksi ja saan lapsen niin minun täytyy muistaa olla vain kiitollinen öisistä itkuista yms. eikä ainakaan julkisesti valittaa asiasta. Tää odottamisen odottaminen on ollut kyllä tähän astisen elämäni hirveintä aikaa.
Mä ainakin aion valittaa juuri niin paljon kuin haluan, samoin hehkuttaa silloin kun siltä tuntuu. Blogia kuitenkin kirjoittaa itselleen. Vähän sama asia kuin lukijakin voi valita mieluista luettavaa, myös kirjoittajana aion kirjoittaa just siitä mikä miellyttää. Antaa kaikkien kukkien kukkia <3
Kiva jos teksti kirvoitti oivalluksia muillekin! :)
Mä oon samaa mieltä siitä että kaikki saavat kirjoittaa miten tahtovat. Kuten lukeakin.
Ihan sama homma...Jotenkin ei jaksa lukea yhtään sellaista valitusta. Tiedän itsekkin joskus valittavani ja vinkuvani myös blogissani, mutta mietin aina että mulla on valittamista tarpeeksi omasta takaa! :D
Hyvä loppukaneetti tuo, että raskaus ja äitiys ovat saavuttamattomia onnen kulminoitumisia. Itsestä tuntuu samalta, vaikka ei lapsi onnea takaa kenellekään, yleensä tulee lisää huolia elämään. Mulla ei tulisi mieleeni nyt lukea jonkun uupuneen äidin vuodatusta. Siltikin voin eläytyä vielä siihen, että jos vauva vaikka valvottaa itkullaan kuukauden toisensa perään, niin sehän on melkein kidutusta, jos siihen ei löydy apua.
Heippa! Ajattelin piristää pikku tunnustuksella, I <3 your blog!
Ja joo, onnen kukkuloita tässä odotellaan. Ei niitä väsyitkupotkuraivareita. :)
Minä kuuntelen päivittäin (yleensä kahdesti päivässä aamulla ja iltapäivällä) kahden lapsen kanssa kotona olevaa äitiä. Lisäksi puhun useita kertoja viikossa ystävän kanssa, joka on kolmen lapsen (joista yksi erityislapsi) kanssa kotona ja olen näiden kokemusten myötä päässyt "pahimmista harhakuvitelmista" äitiyden onnesta ja vauva-arjen autuudesta. :D
Minä lähden siitä lähtökohdasta, että vauva-arki on äärimmäisen rankkaa ja uuvuttavaa ja, että se laittaa miettimään miksi tähän lähdinkään.
Se, kuinka olen saanut seurata "täysjärkisten" ihmisten muuttumista kalpeiksi, huonomuistisiksi ihmisraunioiksi vuosien valvomisen myötä oli suurena apuna, kun käsittelin lapsettomuutta ja sitä, josko minusta sittenkin tulisi vapaaehtoisesti lapseton.
Mutta... Ihan kaikki usko siihen vaaleanpunaiseen tai -siniseen unelmaan ei ole mennyt, muutoinhan olisin nyt aivan kauhusta jäykkänä...
Minun tapani on miettiä kaikki kauheimmat skenaariot ensin ja sitten yllättyä positiivisesti. Suurilla odotuksilla monesti vain pettyy.
Tsemppiä ja pidä kiinni ajatuksestasi :) Minun ajatuksessa on se vika, että toteutuessaan sitä joutuu kärsimään kahdesti ;)
Sinulle on tunnustus blogissani :)
Tunnustuksista iso kiitos, Maija Dahlia ja A! Katsotaan onnistuisiko minulta laittaa tunnustusta eteenpäin. Monikin sen toki ansaitsisi, mutta laiskansuonta joskus vetelee näissä asioissa... ;-)
Silmu, vaikka sen totuuden tietääkin, niin se pitää päästä itse kokemaan... Monihan tuolle vanhemmuuden tielle lähtee riskeistä piittamatta ja ehkäpä ne hyvät asiat voittavat jonkinaikaiset kärsimykset. Ei minua tummat silmänaluset haittaisi jos pääsisi kasvattamaan uutta elämää...
Postaus saikin yllättävän paljon samanmielistä kannatusta, mitä en arvannut kirjoittaessani. :)
Lähetä kommentti