Jotkut lasta pitkään yrittäneet eivät pysty tai halua seurata plussanneiden ja lapsellisten elämää. Se on ymmärrettävää. Vaikka kuulun samaan porukkaan niin minulla ei ole ikinä ollut sitä taipumusta, vaan seuraan oikein mielelläni vauva- ja raskausblogejakin - noin yleisesti ottaen.
Havahduin kuitenkin nyt tajuamaan että olenpas sittenkin myös itse "rajoittunut sisällön vastaanottaja". Luen mielelläni yleisvireeltään onnellisia blogeja, mutta jatkuvia valitusvirsiä äitiydestä en lue. Tajusin tämän törmätessäni eräässä blogissa kuvattomaan tekstinpätkään otsikolla "Lapsen itkuisuus," jolloin välittömän sisältömielikuvani saattelemana jätin tekstin lukematta. Ei kiinnostanut; en halunnut lukea moisesta. Not for me. Aloin heti perään miettiä miksi en lukenut juttua. Valikoinko itselleni nettimaailmasta vain sellaista materiaalia, joka ruokkii mielikuvaani siitä että vauva talossa saa onnen kukoistamaan? Tiedän kyllä ettei se sitä tule olemaan. Oikeassa elämässä olen kuullut vauva-arjen vaikeuksista, ja joskus aikoinaan ennen raskautumisyrityksiä olin paljon vastaanottavaisempi oppimaan sellaisistakin asioista. Mutta nyt ei todellakaan kiinnosta.
Pidän jatkossakin oikeutenani olla lukematta pahimpia ruikutuksia äitiydestä. Onhan minullakin oikeus valita jotain tässä elämässä, jossa en vauvan saapumiseen voi vaikuttaa mitenkään.
Minulle raskaus ja äitiys ovat saavuttamattomia onnen kulminoitumisia. Haluan helliä tätä mielikuvaa. Piste.
Yksi viidestä
-
Tätä ette varmaan arvanneet, että palaisin vielä tänne takaisin -en
minäkään.
Osallistun parhaillaan kirjoituskurssille, jossa olen taas piiiiitkästä
ai...
5 vuotta sitten
