29.8.2012 klo 21:53 | By: Belly

Varoitus: ei mitään positiivista

Kp 1. Positiivisuus on kaikonnut tosi kauas täältä. Mä taidan elellä jossain kipukynnyksen tuntumassa tän lapsettomuusasian kanssa. Ja parisuhteenkin, jonka kestämisestä minulla on ollut hyvin mustia ajatuksia. Tuntuu että elämästä ei nykyisellään tule mitään oikein missään asiassa. Jotenkin, jonnekin pitäisi päästä eteenpäin. Kerroin tuskissani äidilleni lapsettomuusongelmasta, mikä jopa helpotti oloani jollain tavalla. Käytännössä äidin sympatia ei kuitenkaan auta paljoa. Meillä ei kotona nyt pyyhi mitenkään hyvin. Epäilen että en jaksa psyykata ja tsempata miestä että jatkaisimme hoitojonossa, kun en oikein jaksa itseänikään. Aion antaa tämän paskan lillua eteenpäin nyt jonkun aikaa, mutta en kovin kauan... Elämän pitää edetä.
,

8 kommenttia:

tuuba kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Tämä että on vain paikallaan ja odottaa on ihan pahinta. Elämä jää elämättä ja kaikki kärsii. Itse, parisuhde, lähiympäristö, ystävät - kaikki. Kun ei ole sitä "palkintoa" niin ei oikein aina tiedä minkä takia tätä kärsimystä pitää jaksaa. Ja palkinnolla tarkoitan sitä lasta. Ei ole tuntenut ja kokenut miksi tätä tehdään. Miksi kärsitään ja pistetään likoon rahat ja rakkaat.

Mutta onneksi päivä on huomennakin ja parempaa on luvassa, ennemmin tai myöhemmin!
Jaksuja Belly <3

30/8/12 08:45
Anonyymi kirjoitti...

Itsekin olen tähän parisuhdeasiaan uhrannut aika lailla mietteitä viime aikoina. Toistaiseksi en koe, että lapsettomuus meitä repii erilleen sillä pystymme melko hyvin keskustelemaan aiheesta. Mutta kun ensijärkytyksestä ("kärsimme lapsettomuudesta") on päästy yli ja hoitojen jo tuotua negatiivista sanomaa, niin se kyllä alkaa jäytää myös suhdetta. Kummallakin on kuitenkin toiveet ja ajatukset omasta tulevaisuudesta ja kun ne karisee niin kyllä sitä jokainen reagoi siihen omalla tavallaan. Vaikea selittää, mutta summa summarum: miksi lapsettomuuden täytyy kouraista niin monta elämän aluetta? Ei tajua.

Toivottavasti teidän onni kääntyy :)

30/8/12 09:19
-Kerttu- kirjoitti...

Hyvin samanlaisia ajatuksia meilläkin. Miestä ei ole tarvinnut tsempata hoitoihin, sen sijaan adoption harkitseminen on ollut hankalaa miehelleni. Oma jaksamiseni kaikkeen tähän on täysin lopussa: vaikka meillä on juuri nyt lupaus PASista ihan lähipäivinä en jaksa innostua. Juteltiin asioista jo jokin aika sitten miehen kanssa ja ilmoitin, että minä en jaksa. Jos hän haluaa lapsen, hänen pitää ottaa ohjat käsiin ja ylläpitää positiivisuutta. Miehelle tuli jokin herätys ja hän on ollut paljon aktiivisempi ja ottanut vastuuta tässä toisessa IVF:ssä ihan eri tavalla kuin ekassa.
Jaksamista teille, kyllä ne voimat vielä palaavat ja positiivisuus kunhan jaksaa odottaa. Väkisin yrittäminen vie vain voimia turhaan, antautuminen väsymykselle on vähentänyt stressiä ainakin mulla huomattavasti.

30/8/12 12:27
Maija Dahlia kirjoitti...

Hei Belly! Olet ainakin täällä blogimaailmassa niin kannustava että olet varmasti oikeutettu mustiinkin ajatuksiin välillä! Anna mennä. Kunhan tulet sitten takaisin :) Mä oon miettinyt viime päivät pääni puhki, että miten suunnittelisin työelämää. Koska en vaan kestä, jos järjestän itseni mukavaan mammalomalähtökuoppaan, ja sitä lomaa ei tule. Eli kaiken stressi-estää-raskautumisen uhallakin taidan suunnitella itseni uraputkeen... Pääseehän sieltä pois sitten. Pessimisti ei pety.

30/8/12 18:02
Helmi kirjoitti...

Joo, tervetuloa joukkoon tummaan. Älä kuitenkaan tee hätiköityjä johtopäätöksiä, vaan anna asioille aikaa. Isot päätökset vaativat kypsyttelyä ja joskus on niitä heikkoja hetkiä kun voisi käskeä kaikkia maailman ihmisiä syömään päänsä.

30/8/12 22:41
Belly kirjoitti...

Kiitos tosi paljon myötämielisistä kommenteistanne. Kyllä jos joskus on ollut mustaa niin nyt on aivan pikimustaa... Kyllä ne tunteet aina vähän tasottuu, mutta tuntuu että jotain oleellista on muuttunut - en ehkä osaa määritellä sitä sen tarkemmin, mutta pahalta on tuntunut. Kyllä tämä tästä; kiitos teille! <3

30/8/12 23:15
Rowan kirjoitti...

Ei juuri lisättävää edellisiin kommentteihin. Halusin kuitenkin toivottaa sinulle jaksamista ja muistuttaa, että negatiivisiin tunteisiinkin on todellakin oikeus ja välillä niitä pitääkin käydä läpi. Ja sinä olet todellakin ollut täällä niin positiivisella mielellä ja aina kannustamassa muita. Ei aina tarvitse olla vahva, ja se lupa on hyvä itselleen antaa. Voimahalaus! <3

31/8/12 09:38
Belly kirjoitti...

JOskus nämä kommentit antavat vielä enemmän kuin joskus toiste ja nyt olen erityisen otettu. Kiitos myös Rowan!

31/8/12 20:14

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)