Katsoin äsken tv:stä elokuvan Hiljaa toivotut, joka kertoi kahdesta ilmeisesti jo hyvän aikaa raskautta yrittäneestä pariskunnasta. Ehkä aika moni meistä omaa vauvaa yrittävistä katsoi kyseisen pätkän? Mun mielestä tämä oli enemmän dokumentti kuin elokuva vaikka elokuvaksihan tuo määritellään muun muassa omilla kotisivuillaan, mutta liekö sillä merkitystä. On positiivista että lapsettomuudesta on tehty elokuva.
Leffasta välittyi melko monipuolinen kuva lapsettomuudesta arjessa tunnetasolla. Kotona odottelua, pettymyksiä, toiveita, testailua... Osuvia olivat myös elokuvan pari hidastettua kohtausta, joissa joku dokumentin päähenkilöistä näki lapsiperheitä vierellään tai katua ylittäviä lastenrattaita pitkänä jonona. Lisäksi sympatiat solahtivat rinnassani erään kommnetin takia, joka oli mielestäni hyvin tökerö vaikkakin ehkä vahingossa lausuttu: "no pitäähän sitä nyt terveen nuoren parin pystyä lapsia tekemään" - kun toiset olivat juuri ilmoittaneet koeputkihedelmöityksestä ja alkaneesta raskaudestaan! Ehkä onnittelusanat eivät muotoutuneet kameran edessä hyvin, ja kaverilta tuli huolimattomasti vähän hassu lause suusta ulos.
Oli liikuttavaa nähdä samojen asioiden kanssa painivien arkea ja jopa saada ihmiskasvoja tälle kärsimykselle. Olen jo sen verran vihkiytynyt lapsettomuushoitoihin että tiedän termistöä sekä ISCI- ja IVF-hoitojen saloja ja marssijärjestystä, joten dokumentin menoa oli sinänsä helppo ymmärtää. Tumman pariskunnan sanaillessa dokumentin alkumetreillä nainen totesi miehelleen tämän miettivät ennen kaikkea kustannuksia, johon tuumin että tuohon tyyliinhän sitä mennään meilläkin. Luulen että meillä mies saattaa jonkin rahamäärässä kokea kipupisteensä ylittyvän ja tyrmätä koko hoidot. Toivottavasti ne ovat kuitenkin kunnallisella puolella edes sen verran kohtuullisuuden rajoissa että mies suostuu kanssani niihin jos ja kun sen aika koittaa... Sitä rahanmenon määrää kun ei voi ennalta tietää.
Jos ajatellaan Hiljaa Toivottuja elokuvana, niin olisin toivonut elokuvan loppuratkaisuksi sellaista että jompikumpi pareista ei olisi edelleenkään vanhempia, mutta toinen pari kyllä. Se olisi mielestäni ollut oivallinen reality check todennäköisintä kohdeyleisöä eli meitä lapsettomia ajatellen. Tottakai dokumentissa näyttäytyneille pariskunnille soi molemmille sen ilon että he saivat lapsensa, antoihan se toki taas lisää toivoa...
Yksi viidestä
-
Tätä ette varmaan arvanneet, että palaisin vielä tänne takaisin -en
minäkään.
Osallistun parhaillaan kirjoituskurssille, jossa olen taas piiiiitkästä
ai...
5 vuotta sitten
5 kommenttia:
Elokuvahan se toki on dokumenttielokuvakin. Itse en sitä vielä nähnyt, mutta nauhalla se on. Haluaisin katsoa sen mieheni kanssa, joten yhteistä hetkeä odotellessa. Itseänikin hieman ärsyttää se, että kun lapsettomuudesta kerrotaan mediassa, siihen liittyy yleensä se onnellinen loppu. Minun mielestäni lopulla ei tässä tarinassa ole ollenkaan merkitystä. Loppuratkaisua ei nimittäin ole tätä arkea eläville vielä olemassakaan.
Olin keskustelutilaisuudessa, jossa elokuvan ohjaaja kertoi: Elokuvan alkuvaiheissa oli ajatuksena juurikin tuo, että olisi kaksi pariskuntaa, joista toinen onnistuu lapsen saamaan ja toinen ei.
Vaikeapa näitä on kuitenkin ennustaa ja tällä kertaa molemmat pariskunnat lapsen onnistuivat saamaan.
Omaan korvaan sorahti myös tuo ilmeisesti naisen isän lausahdus siinä vaiheessa, kun vauvauutisia käytiin kertomassa. Nainen siihen hieman ehkä närkästyneenä sanoikin, että toivottavasti saa synnytettyä omin avuin edes, kun raskauden alulle saattamisessa ei itse onnistunut.
Tuossa oli ehkä ne pääasiat: hoitojen suunnittelu, itse hoito ja sitten niiden lopputulos. Olisin halunnut laajempaa käsittelyä lapsettoman tunne-elämästä. Se on aika suppea käsitys, että niitä vauvoja näkee joka paikassa ja lääkärit vaihtuu. Itse olen ainakin monet itkut itkenyt muiden takia mieleni pahoittamisesta ja ihan silkasta turhautumisesta, kun hoidot edistyvät niin hitaasti. Muutoin kyllä hyvä dokumenttielokuva, joka löytyy hyllystä.
Vastavierailulla blogissasi :)
Itse katsoin myös ko. dokumentin ja myötäelin monia pariskuntien tuntoja. Vielä olisi toivonut pidempää dokumenttia ja enempi sitä tunnepuolta kanssa. Moni asia olisi ehkä kaivannut avaamista enemmät. Jää kyllä digiboksiin talteen uudelleen katsottavaksi.
Heippa! Katsoin itse mieheni kanssa dokumentin myös, ja olihan se todella koskettava. Olen samaa mieltä Elsan kanssa siitä, että tunnepuolta olisi voitu tuoda vielä enemmän esiin ja asioita avattu enemmän. Ja ehkä keskustelua juuri näistä tilanteista, joissa lapsettomuusasia nousee esiin (esim. ystävän kanssa kahvilla ja hänellä vauva mukana, naapurin vauva itkee, uteliaat kysymykset tyyliin: "Milloinkas teille tulee vauva?" jne.) Dokumentin tyyli oli selkeästi enemmän kuvakerronnallinen, ja monesti tulkintojen tekeminen jäi katsojan itsensä varaan. Varsinkin vaalea nainen näytti usein ulos päin varsin tyyneltä, vaikka varmasti sisäisesti kokikin kovia tunnemyrskyjä. Vauvan yritys ja lapsettomuus -asioissa tunteet ovat niin vahvasti koko ajan läsnä, että siksi olisi ollut hyvä, jos niitä olisi käsitelty enemmän myös sanallisesti..
Lähetä kommentti